Pokeri ja nettipokeri - taitopelien aatelia

Kotiinpaluu etelästä keski-suomen kentille sujui kuten oletinkin. En pääse kuin junasta ulos, niin olen jo kiertämässä kaupungin kuppiloita, ja illan tullen jakamassa kortteja peliringissä. Ei sillä etten Helsingissä olisi juonut, joululomani ei selvää päivää nähnyt. En jaksa kirjoittaa kunnon raporttia keskiviikon sessiosta, sillä peli oli suoraan sanoen karmeaa. Toimin jakajana pöydässä jossa oli kaksi umpikännistä, yksi keskittymishäiriöinen, sekä kaksi täyttä aloittelijaa.

Voi luoja, tällaisen porukan pelin pitäminen käynnissä käy työstä, varsinkin kun ihmisten muisti on niin rajallinen:
"Punaset on 25 senttiä, mustat 50 senttiä, ja valkoset viis senttiä." Sanoin joka kerta kun ojensin pinon jolle kulle.
"Paljon lyöty?" Joku kysyy.
"50" Vastaan.
Mies kaivaa kolme mustaa ja laittaa ne keskelle.
"Ei, kun viiskyt." Joku sanoo, sählää merkkejä, toinen huutaa vierestä korotusta ja itse yritän pitää hermoni kurissa.

Eniten vituttaa se että kyseisen kapakan talon sääntöihin kuuluu että esim, "Maksu ja sit lyön kaiken" on ihan hyväksyttävää kielenkäyttöä, merkkien kanssa tehdystä stringbetistä nyt puhumattakaan. Kaiken hyvän lisäksi kun pöydässä istuvat tyypit ovat välillä niin päissään, että suunnilleen nukkuvat pinonsta päällä, heräten lyömään all-in mystisillä korteilla, mitä mystisimpiin hetkiin.

Istuimme pöydässä kuitenkin useamman tunnin, minkä jälkeen jatkoimme erääseen keskustan kapakkaan, ja siitä klubille. Eräs ringin jäsen, joka oli hyvin kiitollinen siitä että olin saanut pelin edes jotenkuten rullaamaan, osti minulle viinaa koko illan, ja pakotti Helsingin pojan kaatamaan kurkkuunsa votka ja jallushotin toisensa jälkeen. Ja krapula oli sen mukainen.


Enemmän kuin pelannut olen viime aikoina ajatellut sitä, ettei saa rakastua hävittyyn pottiin. Pokeripelaajille on tunnusomaista se että he paljon paremmin muistavat isot potit jotka he ovat hävinneet, kuin isot potit jotka he voittivat. Hävinneet potit jäävät jonkinlaiseen limboon pelaajan aivoissa, tietynlaiseen harhatodellisuuteen jossa se pariouttinen ei napsunut, ja elävät omaa elämäänsä siellä. Meillä jokaisella on näitä tietenkin, mutta ero hyvän ja huonon pelaajan välillä on se että toiset osaavat päästää niistä irti, vaikka eivät unohdakaan.

Tässä mielessä potit jäävät ikään kuin entisiksi tyttöystäväksi, jonnekin eron rajamaastoon. Silloin kun eroaa, tuntee epätoivoa siitä ettei enää koskaan enää todella löydä toista ihmistä, saa hyvää seksiä, tai tunne rakkauden suloista nektaria. Silloin kun häviää ison potin, varsinkin jos kyseessä on hyvä pelaaja, jolle häviää, tulee usein ajatelleeksi samaan tapaan:
"En mitenkään voita noita rahoja enää takaisin."
"Ei tuollaista tilannetta enää tule."
"Vitun sick..."

Sinällään tämä ajatusvirhe on varsin huvittava, sillä juuri hyvää pelaajaa vastaan pitäisi pinnistellä vielä enemmän, sen sijaan että on valmis luovuttamaan. Potti joka valuu fisulle, ei tunnu lainkaan yhtä pahalta, pikemminkin lohduttaa vain itseään siitä että merkit ovat tulossa takaisin päin. En tiedä hyvää ihmissuhdeallegoriaa tähän, mutta pääsen pointtiini pian:

Tosirakkautta on vain saduissa ja hyvissä näytelmissä, ja nutsit ovat nutsit vasta riverillä. Potteja tulee, naisia menee, mutta shuffle up and deal forever .

Olen pahoillani rakkaat lukijani, etten ole pitkään aikaan kirjoittanut. Syy on yksinkertainen: on vaikea kirjoittaa pokerista mikäli ei sitä pelaa. Toisinaan nuoren miehen täytyy siirtää addiktionsa syrjään, lukea, opiskella ja käydä tenteissä. Kesä kuitenkin lähestyy ja tenttisuma siirtyy pois pokeripöydän vihreän kajastukseen.

Peli jota olen lähiaikoina ylivoimaisesti eniten pelannut on Omaha. Varsinkin heads-uppina Omaha menee tahtojen taisteluksi joissa tosissaan pääsee pelaamaan miestä. Totta kai kalastuskin on kiva harrastuksena, mutta vähän sillä on tekemistä nautinnollisen ja kiinnostavan ottelun kanssa.

Suurimpia oivalluksia, jonka olen taas kerran saanut, on tajuta mikä on Omahan huonoin käsi. Ja se käsi on kaksi paria. Ei sillä ole niinkään väliä ovatko ne kärki, keski, vai pohjarattaat, kaikilla saa itsensä katki.

Kaikki on tilannesidonnaista, mutta rattaat – varsinkin kärkirattaat keskikorkeaan floppiin –
näyttävät niin paljon paremmilta kuin mitä ovat. Kai niitä voisi kutsua Omahan AK:ksi:
”Anna Kournikova – Vitun kaunis muttei ikinä voita mitään.”

Ennen kaikkea ongelmallisimpia ne ovat vetävään pöytään pelattuina. Vihulla on joko megaveto, tai sitten hän re-raisee suojellakseen settiään. Toista ollaan metri, toista kilometri takana.

Pokerissa lienee tärkeää hyväksyä oma rajallisuutensa, ja tämä on omani. Tästä syystä olen keksinyt hyvän ratkaisun ongelmakäsien pelaamiseen. En pelaa niitä, ainakaan loppuun asti.

Jälleen kerran syksyn sateet olivat saapuneet, eteläinen Suomi, ystävät ja perheenjäsenet olivat jääneet taa. Sitä mukaa kun oikeiden ihmisten seura katoaa ympäriltäni, sitä enemmän alan hamuamaan kaltaisteni joukkoon, huijaamaan muita ja katsomaan floppeja. En ollut pelannut pitkään aikaan, enkä enää muistanut miten peli etenee. En muistanut sitä miten ihmiset hymyilevät toisilleen, kertovat juttuja ja väittävät pelaavansa huvin vuoksi, vaikka noiden hymyjen takana he ovat valmiita ryöväämään toisensa.

Kun kävelin saluunan ovesta sisään, pystyin haistamaan viskin ja ruudin tuoksun. Näin lattialla verilammikossa pari hammasta, jotka olivat kai irronneet joltakulta. joka oli ollut liian innokas kertomaan negatiivisen mielipiteensä. Tilattuani juomaa tiskiltä istuin pöytään luottavaisena, näin ympärilläni tuttuja kasvoja, joitakin tuntemattomia, mutta lähinnä vakijuoppoja jotka kerta toisensa jälkeen palautuvat takaisin pöytään. Useimmilla oli kai jonkinlainen viritelmä parisuhteeseen tai todellisiin ihmisiin, mutta ne kerta toisensa jälkeen karitutuivat erilaisten riippuvuuksien takia. Katsoessani heitä mietin olenko omalla pelaamisellani koskaan tuhonnut ihmissuhteita. Kai olen, ainakin yhden.

Heti ensimmäinen käsi kertoi sen mitä ilta toisi tullessaan. Maksoin 8-7suited connectoreilla ja nappasin pohjarattaat kiinni.
Board: J 8-7
Vihu oli vasemmalla puolellani, lyönyt kolme betsin ryöstööni, joten antaisin hänen lyödä itsensä syvemmälle. "Näillä mennään", juoksi mielessäni kun pläräsin chippipinoa, aivan kuin olisin muka miettinyt jotakin.
"Check", sanoin ja katsoin mitä vastustajani tekisi.
En muista miehen nimeä, mutta sitä kutsuttiin Teknoksi, koska se kokoajan räpläsi iPhoneaan. Ainakin muut suhtautuivat siihen kuin se olisi ollut jonkin sortin auktoriteetti mitä tietokoneisiin tulee. Mies oli jääkaappipakastimen kokoinen, silmälasit ja huono iho kertoivat elämästä. jota ei oltu vietetty ainakaan kuntosalilla. Checkaukseni jälkeen hän ajatteli, hipoi merkkejään ja harkitsi sitä miten paljon löisi. Olin näkevinäni että hän lipaisi huuliaan. Mielessäni välähti kuva linnakundista joka seisoo bordellin aulassa valitsemassa sopivaa kumppania itselleen. Hän löi.

Olin taas miettivinäni mitä tekisin. Kolme betsatut potit, vihun konttari varmaankin A-J tyylisellä kädellä, eivät saaneet minua kuitenkaan harkitsemaan tekosiani.
"All-in" tokaisin ja näin kun kaverin maksoi. Hänen silmissään välähti se tuttu merkki siitä että olin täysin kusessa.
"Mulla on JJ täällä, kärkisetti." Hän sanoi kun avasi korttinsa ja sain katsella koukkuja.
En sanonut mitään, hymyilin vain. Olin ensimmäisessä kädessäni törmännyt setuppiin. Näitä coolereitahan tulee toisinaan?

On aina helppo sanoa jälkeenpäin, mutta se käsi asetti tahdin koko tulevalle illalle. Lappasin rahaa taskusta pöytään, kävin tiskillä kirjoittamassa, pelasin huomattavasti yli sen mitä olin suunnitellut, kunnes tilin saldo näytti tyhjää. Milloin sain keskisetin kärkisettiä vastaan, milloin minusta yksinkertaisesti vedettiin ohi. Pari kertaa taisin jopa olla edellä aika kivasti turnilla, mutta riverin tullen pinoni valui kerta toisensa jälkeen vastustajalle. Korjaan, taisin voittaa totaalinutseilla jonkun potin.

Paljon kertoo viimeinen käteni, jonka jälkeen koko pöytä meni kiinni. Olin 9 BINIÄ alhaalla kun sain noin 80BB syvänä flopilta keskisetin, 88, värinvedon 4h-2h ja A:n.

Board: Ah-8h-Tx

Tekno, joka oli avannut, löi. Toinen vihu joka oli mukana maksoi ja pääsin re-reissaamaan kaiken mukavasti sisään.Tekno, maksoi heti. Toinen vihu mietti ja mietti vaikka kuinka pitkään. Hän tuntui tuijottavan korttejaan epäuskoisesti, aivan kuin ei saisi selvää mystisistä merkinnöistä joita ne olivat täynnä. Olin melko varma että värinvetoni oli kuollut ja pääsisin väistelemään myös suoraa, mutta se ei haitannut. "Näillä mennään", ajattelin.

Kun turnin Qc tuli pöytään, tiesin jo hävinneeni, tai että minusta oli menty ohi. Tekno kippasi ja vihu näytti QQ:n,
"On mulla täällä kolme akkaa, ainakin" hän sanoi ja avasi kätensä.
Ehdimme tuijotella Q-settiä hetken aikaa, ennen kuin Tekno tokaisi että on siellä J-9 suorakin. Teki mieli lähteä vittuun jo tässä välissä, mutta jaksoin sentään odotella riveriin, joka, joka... ei tietenkään osunut. Olen varmaankin 130e alhaalla. EN tiedä tarkalleen, mutta voisin laittaa sen kirjanpitoon. Tästä pääsee vain ylöspäin.

Ei sillä ettei olisi jotain hyvääkin, tullessani kotiin täällä oli odottamassa joku joka ei kritisoi, ei valita pelaamisesta. Lainaan hyvää ystävääni, sillä hänen eräs lausumansa hävityn 1500e potin ja 97% johdon jälkeen kiteyttää kaiken:
"Kortti vie, kortti tuo. Mä meen nyt röökille."

Viikonlopun valtavan kuopan jälkeen(yhteensä noin 13BIN), jäi maku suuhun jonka vain nousu voisi poistaa. Illan tullen kävin tarkistamassa kolme tuttua kapakkaa ja katsomassa jos jostakin löytyisi joku tuttu tai tuntematon. Aivan sama, kunhan suostuisi pöytään ryöstettäväksi. Ensimmäiseen paikkaan olisi pitänyt maksaa sisään, siellä oli jonkin sortin bileet käynnissä. Näin ovelta runsaasti opiskelijatyttöjä pukeutuneina mekkoihin ja poikia kauluspaidat päällä. Ajattelin ensin eksyneeni suviseurojen keski-Suomen haaratapahtumaan, mutta selvisi että kyseessä olivat highschool-tanssit.

Seuraavassa kapakassa oli käynnissä karaoke. Värivalojen keskellä viskinen basso mölisi jotain käsittämätöntä mikrofoniin. En ollut täysin varma siitä mikä kappale oli menossa, mutta ääniraidan perusteella se taisi olla sataan tuhanteen kertaan raiskattu Lapin kesä. Suorastaan masennuin kun jouduin kuuntelemaan sitä. Leinon upea teksti kärsii inflaation joka kerta, kun joku osaamaton tolvana päästään lausumaan hänen sanojaan. Toisaalta tämän voisi pistää hyötykäyttöön, mikäli Eino Leinon haudan ympärille tekisi jonkinlaisen generaattorin. Siitä syntyvää voimaa voisi käyttää uusiutuvana energianlähteenä, sillä olen varma että Leino spinnaa haudassaan nopeammin kuin keskimääräinen elektroni uraaniatomin ympärillä.

Kolmannessa kapakassa oli meneillään jääkiekko-ottelu. Pöytäseurue joka istui lähimpänä screeniä näytti kuitenkin tutulta. Neljän miehen porukalla oli jokaisella edessään puoliksi juotu tuoppi ja keskustelu pyöri sen ympärillä, mikä joukkue veisi pojan kotiin keväällä, tai kesällä, tai milloin sen helvetin liiga nyt loppuukaan. Jäin odottamaan. Juttelin aivan kuin olisin kiinnostunut pelistä, aivan kuin jääkiekko olisi se mitä varten olin paikalle tullut. Kun ottelu alkoi lähestymään loppuaan, menin pöytään tekemään pinoja valmiiksi.

Mutta mutta, kun peli loppui kaikki säntäsivät kotiin ja jouduin soittamaan eräälle kaverilleni, jos hän lähtisi pelaamaan huppia. Olisi tosin pitänyt mennä toiseen paikkaan tekemään sitä, sillä meillä oli itse asiassa aika hauskaa ennen kuin pöytä täyttyi.
HUP-Omaha on oma lempipelini. Ennen kaikkea varsinkin mitä livepelaamiseen tulee. Se on todellista tahtojen taistelua, valuebetsejä ja hulluja bluffeja, varsinkin kun pinot syvenevät ja setupit käyvät sitä myöten harvemmiksi. Kolmebetsattuun pottiin pääsee 100BB pinolla sisään varsin helposti, mutta kun takana alkaa olla 200 tai 300 blindiä niin alkaa todellinen metapelaaminen. Peli oli lähdössä käyntiin, kun pöytään tuli muita. Olisimme kai voineet sanoa että pelaamme mieluimmin kahdestaan, mutta se olisi ollut karvan verran epäkohteliasta.

Pöydän täytyttyä tajusin mihin olin joutunut. Istuin jakajan paikalla, tein töitä samalla kun pelasin ja katselin kun käsi toisensa jälkeen kipattiin. Vähän väliä iso blindi sai walkin... Omahassa... PLO10 panoksilla... Voi luoja.

Ymmärrän toki, että jokainen saa pelata miten tahtoo, mutta oman mielenterveyteni turvaksi minun lienee parasta vain pysytellä etäällä. En yksinkertaisesti kestä sitä kun potti toisensa jälkeen limp-callataan. Olennaista on se että potit eivät pääse kovinkaan suuriksi, koska kukaan ei korota, eikä 3-betsejä pääse lyömään kovinkaan usein. Harva pelaa floppia pidemmälle ilman kärkiparia tai muuta huippupeliä(teksussa), mikä johtaa siihen että kaikki suojelevat pinojaan hyvinkin tarkasti. En todellakaan osaa pelata tällaista pöytää vastaan, tai muutenkaan jaksa.

Ihan vain noin selvennyksenä, tällaisessa pöydässä avaan oman Button+Cutoff rangeni todella laajaksi, mikä tarkoittaa sitä että texussa pelaan suittarikädet kuten 6-8, 7-4 ja sun muut lähestulkoon aina. Omahassa teen melko samoin, vaikka vältän ääripää-haravien pelaamista. Useimmiten kun saan maksun niin vastassa on käsi joka osuessaan dominoi minua enemmän kuin nahka-asuun pukeutunut nymfomaani neitsytpoikaa.

Meinasin kuolla tylsyyteen ja olin juuri lähdössä menemään kun sain merkit keskelle ja yhden pelaajan katkottua. Vihu sai A 5 4 4 6 boardissa A4 Hanskan omaa 5-settiäni vastaan. Lopulta olin neljän tunnin pelaamisen jälkeen jopa viisi euroa voitolla. Huh-hei ja harttiarallaa! Nyt juhlitaan.

Syksyn saldo: -125€

Akateemiset tekstitaidot kiinnostivat taas niin paljon, että kirjasto alkoi tuntumaan piinaavalta. Ympärilläni tuhannet muut istuskelivat tietokoneidensa äärellä. Jotkut yrittivät lukea ja kuumeisesti tehdä muistiinpanoja tuleviin tentteihin, mutta ainakin omalla kohdallani se oli jonkinlaista pakertamista eikä suinkaan todellista opiskelua. Kun olin lukenut saman lauseen neljään kertaan, enkä vieläkään täysin käsittänyt mitä kielellisen vaikuttavuuden perusulottuvuudet ovat, päätin lyödä kirjan kiinni ja painua tekemään jotain muuta. Soitin ystävälleni Jaakolle, joka oli eilen pelannut kanssani ennen pöydän täyttymistä.
"Moi, missä sä olet?"
"Moi, mä oon Vangeliksessa."
"Okei, mä tuun sinne." Vastasin, hyppäsin pyörän selkään ja poljin lähikapakkaan.

Kun tulin ovesta sisään, Jaakko istui jo pokeripöydän takana, stackit tehtyinä ja pakka kädessä. Viiden kortin Omaha vierähti käyntiin ja saimme pelin luistamaan. Kenties mielenkiintoisin käsi oli kun kolmebetsasin sokean reissun ja Jaakko löi neljä betin päälle. Mietin jo siinä vaiheessa että pitäisikö mennä sisään kädellä A-K-J-J-4 ds, mutta jotenkin sain kaivettua vain maksun.

Floppi tuli A-Qh-6h ja olin valmis lyömään merkit sisään. Jotenkin potissa oli jotain mätää ja tuli sellainen fiilis että kaveri löi 4-betinkin sokkona.
"Potti", hän sanoi ja shovesin saman tien.
"Voi... Voi vittu" Jaakko totesi, kun hän käänsi korttinsa ympäri. "Onko sulla akat vai ihan naulat?"
Nostin kysyvästi kulmakarvojani kun hän paljasti 6-6-8-2-3 roskat, joilla oli napsuttanut pohjasetin. Repesimme molemmat koko tilanteelle boardin rullatessa hänelle voiton.
"Löitkö sä noi sokeena?" Kysyin ja mies nyökytteli naama hymyssä.
"Kai sitä joskus voi vähän arpoa", hän sanoi samalla kun fillasin uuden pinon itselleni.

Piakkoin vanha mies, joka puhui venäläisellä korostuksella, lähestyi ja kysyi pääsisikö mukaan pelaamaan. Mies oli pitkäpartainen ja hänen silmänsä harottivat hiukan, aivan kuin hän olisi katsonut jotakin toista maailmaa, paikkaa tai aikaa. Tiesimme hänet entuudestaan, sellainen pelaaja jonka missään tekemisissä ei tunnu olevan minkään sortin järkeä. Paras taktiikka on ottaa kärkinappi kiinni ja valuebetsata kolme streettiä, tai jos arpoo, niin arpoo omilla ehdoillaan. Peli vaihtui teksuksi, kai sitäkin jaksaa toisinaan.

Ehdimme pelata kolmekätistä jonkun aikaa, kun sain SB:ssä käteeni TT:n, jolla 3-bettasin napilta tulleen avauksen. Jaakko maksoi BB:stä ja menimme flopille, vanhus maksoi myös.

Floppi rullasi 3-3s-5 rainbow

Löin tuntuvan konttarin ja Jaakko maksoi perässä, vanhus kippasi napilta.

Turn: 6s

En ollut lainkaan varma mitä tuo kortti toi tullessaan. Tiesin että Jaakko pelaa varsin vapaasti ja flouttaa mielellään, jotta hän pääsee ryöstämään minulta potin kun lopetan lyömisen. En halunnut antaa ilmaisia kortteja. Suhteessa pottiin minulla oli vain hiukan enemmän enää takana.
"All-in" Ilmoitin, ja kaveri rupesi miettimään.
"Ollaanhan tässä takana" hän sanoi laskettuaan lyöntini suhdetta pottiin ja omiin merkkeihinsä. "Mutta kun se veto aukesi, niin kai se on sitten pakko pelata, kyllä tää on ihan hyvissä sitä sun AK:ta vastaan", hän sanoi, maksoi ja näytti 9s-8s, värinvedon.
"T-T" sanoin ja näytin kympit.
"Jaa, no voi vittu." Jaakko tokaisi.

Riveriin rullasi 7.

Tuijotin sitä hetken aikaa ihmeissäni. Tuijotin sitä helvetin seiskaa ja rayn jokeripokereista tuttu "Koshhhhh" kuului jostakin aivojeni uumenista.
"Ai kappas" Jaakko tokaisi, "Gutari!"
"Ja makilla on bileet", ilmoitin kun ostin lisää merkkejä.

Pöytään tuli pari pelaajaa lisää, muutamia tuttuja nittejä. Paikalle sattui myös Tekno joka oli vienyt minulta pinon ensimmäisessä kädessäni pari päivää sitten. Hän istui pöytään, osti merkit ja rupesi kippailemaan kuten hänen tapoihinsa kuuluu. Ei kestänyt kauaa kun sain käteeni 9-9:n, jolla avasin pelin tottuneesti. Sain kaksi maksua avaukseeni ja floppi aukesi:

J-A-9

Peli checkattiin minulle, Tekno oli UTG:ssä ja toinen maksaja SB. En miettinyt kauaa kun löin heikon konttarin, juuri ja juuri yli puolikkaan potin. Molemmat maksoivat.
Turn

7

Tuijotin seiskaa tietoisena siitä että käteni huononi juuri, mikäli jompi kumpi oli päättänyt pelata T-8:n. Se ei kuitenkaan hirveästi pelottanut. Etuvasemmalla oleva pelaaja tuijotteli merkkejään, liikutti niidä edestakas ja valmistautui lyömään, mutta checkasi. Yllätyksekseni näin Tekno ottavan merkkejä stackistaan, tekevän niistä pinon ja lyövän noin puoli potillista. Tuijotin lyöntiä siihen malliin kuin olisin ollut kauhuissani. Hivoin merkkejäni ja hikoilin.
"Raise." Sanoin syvällä rintaäänellä ja mietin juuri sen verran pientä korotusta että se näyttäisi sopivan heikolta. Tein merkeistä jonkinsortin pinoja ja työnsin ne keskelle, aivan kuin koko tekemiseni olisi hohkannut epävarmuutta ja heikkoutta.
"All-in" Tekno sanoi ja maksoin instana. "Voi vittu..." hän jatkoi.
"Mulla on täällä setti..." Sanoin kun käänsin korttini.
"Joo... Joo..." Hän sanoi poissaolevan näköisenä, aivan kuin häpeissään ja käänsi AT:n.
RIver oli merkityksetön T ja korjasin hänen pinonsa itselleni.
"Täähän on vaan reilua" sanoin ja hän irvisti takaisin. Hänkin muisti pari päivää sitten nähdyn käden, jossa hänen koukkunsa olivat kaataneet minut heti alkuunsa.

Tekno rupesi hermostumaan. Hän pelasi jokaisen käden, avasi melkein kaiken mikä foldattiin hänelle ja muutenkin vuosi merkkejä. Harmi kyllä, hän poistui pöydästä johonkin ennen kuin ehdin hyväksikäyttämään sitä heikkoutta. Ilmeisesti kaveri ei ollut lainkaan yhtä kova, kuin miltä pari päivää sitten oli vaikuttanut. Tunsin jonkinlaista ylemmyyttä siitä että olin nähnyt heikkoutta miehessä joka oli vienyt minulta ainakin kolme biniä pari päivää sitten.

Käsiä tuli ja meni. Tein muutaman pienen pillin ja sain usempia onnistuneita osumia hyviin vetoihin. Olin putkessa, olisin voinut pelata vaikka koko yön, mutta kapakassa oli alkamassa freeroll, minkä johdosta pöytä tarvittiin lottopokeria varten. Kun korjasin stackin pöydästä, totesin että 25e sijoitukseni peliin oli poikinut noin 60e pinon takaisin.

Tästä se lähtee...

Saldo syksyltä: -90e

Laitan pikapäivityksen, koska nyt väsyttää. Saldo nousi taas, kun oli pakko lähteä pienen opiskelusession jälkeen pelaamaan. Uppia noin 20e.

Saldo syksyltä: -70€

Sitä tietää taas pelaavansa, kun yhden peli-illan saldo sisältää monensadan euron potteja, yhden nyrkkitappelun ja kävelymatkan kotiin kukonlaulun aikaan. Lähdin kaverini Jaakon kanssa lähipubiin pelaamaan ihan vaan "pari kättä pokeria". Baarissa oli käynnissä loppupuolellaan oleva freeroll, ja sen jälkeen oli kuulemma tarkoitus vaihtaa baaria. TOisessa baarissa olisi kuulemma paremmat pelit, tai ainakin niin yksi herroista väitti. Katselin erinäköisiä nittejä joita porukassa pyöri ja totesin että jäisin mieluimmin Jaakon kanssa pelaamaan huppia, kuin kippailemaan käsiä ja tuijottelemaan nutseja. Olimme molemmat samaa mieltä, HUP is a fun game.

Parin sisäänoston jälkeen peli vakiintui noin 200 BB syväksi Omaha-5 heads-upiksi. Se oli kiinnostavaa peliä, taustalla lukemattomat karaokelaulajat, kappaleet ja esitykset menivät kun läimimme kolmebetsejä, neljäbetsejä, pillitimme ja koppailimme. On hankala selittää sitä mihin pokeri lähtee toisinaan. Se on kuten muutkin pelit siinä mielessä, ettei sitä voi ymmärtää ellei ole pelaamassa. Mikään peli ei ole "vain peliä", kuten osaamattomat toisinaan sanovat. Pelaaja ei pelaa peliä, vaan peli pelaa pelaajaa. Sen vuoksi ihmiset lyövät toisiaan turpaan jalkapallojoukkueen vuoksi, sen takia ihmiset riehuvat kaduilla kun Suomi voittaa maailmanmestaruuden.
Pokerissa taas dynamiikat, ranget, toiminta ja muu muuttuu sitä mukaa mihin peli meitä vie. Mutta takaisin pöytään. Parhaimmillaan vihu avasi sokeana napilta, joten sokeana löin 3-betin, tähän vastattiin sokealla 4-betillä, joten en voinut mitään muuta kuin lyödä sokean 5-betin. Vastustajani ei tietenkään voinut antaa minun ottaaa pottia vaan löi kaiken sisään, minkä jouduin itsekin tekemään. No, on se jännää, "Omppuflippi, omppuflippi!" hihkuimme kun floppi rullasi auki.

Kun pilkku palautti minut todellisuuteen, tajusin että olin juuri kuluttanut noin 6 tuntia pokeripelin ääressä. Välittömästi kun istun pöytään, tuntuu että aika katoaa jonnekkin, se häipyy pois siitä todellisuudesta jossa elän, kuin lastentarinaksi johon ei ole pakko uskoa jollei tahdo. Se väistyy pois ja maailma unohtuu. Jää vain korttien suhina, verka ja chippien loppumaton liike.

Emme kuitenkaan olleet kylläisiä, sillä olimme kuulleet että kaupungin keskustassa olisi herkulliset pelit. Erään baarin takahuoneessa on ensin pelit ja siitä saatetaan lähteä jonnekin jatkoille. Kun saavuimme paikalle, pelinä oli 1-1 Hold'em, mutta pöytä oli täynnä. Ehdimme tarkkailla peliä noin 30 min ja jo sen aikana näimme noin 10 All-in tilannetta. Useammat mitä kummallisimmin tavoin. Yksi esimerkki oli floppi jonka, sanotaan herra intiaani avasi ja herra känniläinen maksoi. FLoppi:

K 8 6

Kännilläinen donkkasi alle noin 20e, intiaani tuli 150e kylkeen ja känniläinen maksoi.

Inkkari: QQ
Känniläinen, Muck

On todella hankala selittää sitä millä tapaa pöydässä pelattiin, mutta peli vasta virkeni kun pääsimme yksityiselle pelisalille hakkaamaan Omahaa. Pelinä siis TXHold'em / Omaha dealers choice, 1€/1€.

Ensimmäinen käsi jonka itse pelasin, oli erästä jokseenkin aggressiivisesti käyttäytyvää ja pelaavaa maahanmuuttajaa vastaan. MIes toisti jatkuvasti kaikenlaisia solvauksia kuten:"I'm fucking you tonight", "I'm gonna fuck you, i'm fuckign blocking your draw, i'm fucking you" ja viskeli merkkejä pottiin kuin ne olisivat olleet karkkirahaa. Ja sitä ne kai olivatkin. Olin 50 BB syvänä kun floppi tuli näin:

3 - 2c - 7c

Oma käteni: A-4-5-7

Minulla oli nappi, jonkinasteinen wrappi ja käsi jolla menisin ilomielin sisään. En miettinyt kovin kauaa, kun löin alle, sain yhden maksun, edellä mainittu herra löi kaiken ja sain merkit sisään.
"Do you have the flush draw?", kysyin, sillä se dominoisi omaa kättäni varsin pahasti.
"Shit, i'm drawing man, i'm drawing man", hän sanoi samalla kun hiplasi korttejaan.
Kun hän avasi kätensä olin suoraan sanoen äimistynyt. Hänellä oli J-8-9-Q, ei värinvetoa, ei osumaa, ei mitään muuta kuin juokseva gutari. En taas täysin käsittänyt.

Turn: T

River: 8

"Fuck man! I have a straight, I have a straight! Fuck you man, fuck you!" Mies sanoi juhliessaan potin voittamista."I fucking outdraw you man, I block your draw!", hän jatkoi kun tuijotin tilannetta edelleen täysin äimän käkenä. En osannut sanoa pitäisikö minun itkeä vaiko nauraa, laitoin kättä taskulle ja nyökkäilin hyväntuulisesti. Hymyilin ja heitin jonkinlaista läppää. "Hyvä peli, hyvä peli.", toistelin kun paiskasimme kättä.

Omaha oli - miten sen nyt pistäisi - asteen verran villimpää, annan tilanteen taas puhua puolestaan. Kaksi pelaajaa tulee noin 300 BB syvänä flopille joka aukeaa:

Qc-8-9c

Toinen lyö alle, toinen lyö päälle, ensimmäinen lyö potin, toinen lyö kaiken. Olen aivan varma että toisella on vähintään setti ja toisella nutsit.

Vihu1: 8-9-T-4
Vihu2: A-A-Q-7

Ei värinvetoa, ei mitään. Pelkkää ilmaa. Paras käsi on pohjarattaat. Molemmat huutavat toisilleen siitä että kumpi on edellä. "I fucking knew it man, you have nothing, I call, two pair man!"
En ole koskaan elämässäni rukoillut fortunalta sellaista apua, käsiä joita voisin pelata. Miten toivoisinkaan että pääsisin pelaamaan näiden herrojen kanssa joka päivä, miten toivoisinkaan että minulla olisi kunnon rolli. Voisin jättää koulut, opiskelut ja työt ja vain katsella kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista.

Ikävä kyllä pelit eivät jatkuneet enää pitkään. Suunpieksentä lähti käsistä kun illan isäntä kai kävi hiukan hermostumaan arvon maahanmuuttajan jatkuvaan avautumiseen. Ensin se lähti siihen kumpi kahdesta herrasta oli rikkaampi, sitten siihen kuinka montaa naista ovat panneet ja lopulta suoraan nimittelyyn. HUvittavaa kyllä, se lause mikä laukaisi tämän kaiken oli "menee hermo näihin vitun apinoihin, jotka-", jolloin maahanmuuttaja hurjistui.

En usko että suomalainen edes tajusi mitä sanoi käyttäessään juuri tuota kyseistä sanaa. Jos sanon suomalaiselle kaverilleni "vitun apina", niin hän juuri ja juuri kohauttaa olkapäitään. Se on varsin hajuton, mauton ja muutenkin turha loukkaus. Sen sijaan kun sen sanoo maahanmuuttajalle, niin yksi sana sisältää enemmän negatiivisia konnotaatiota kuin ehtii edes laskea. Kun hiukan tummaa kaveria haukkuu apinaksi, siihen sisältyy ainakin seuraavat:
a) Karvaisuus, eläimen kaltaisuus
b) alikehittyneisyys, ikään kuin oikean "valkoisen ihmisen"-alempi muoto
c) Ulkopuolisuus, se vihjaa siihen suuntaan että loukkausen kohde ei omaa oikeutta olla Suomessa
d) Idioottimaisuus, menee jokseenkin alikehittyneisyyden kanssa samoille linjoille

Tämä kaikki tosin tapahtuu noin suunnilleen mikrosekunnissa, kun Turkkilaisen silmät suurenevat ja hänen ravionsa kihahtaa. Sen pystyi lähes näkemään, aivot päästävät vereen valtavan annoksen adrenaliinia ja mies rupeaa kiihottamaan itseään tulevaa tappelua varten. Seuraan vierestä, kun illan isäntä haastaa turkkilaisen kaapin nyrkkitappeluun ja he rupeavat läimimään toisiaan turpaan. En oikeastaan jaksa välittää, seuraan etäältä ja lasken merkkejäni. Olen ostanut sisään 150e, minulla on 179 euroa edessäni. Olen täysin varma siitä että tähän pelit loppuvat.

Tappelu näyttää säälittävältä. Siinä ei ole mitään sellaista hohtoa minkä voi nähdä ammattikehässä, kun jokainen isku on harkittu ja tarkka. Siinä ei ole mitään sellaista jonka näkee elokuvassa, kun kaksi loistavaa miekkailijaa ottaa yhteen valkokankaalla. Se on säälittävää painimista, epämääräistä kähmintää ja alkukantaista ulinaa. He pitelevät toisistaan kiinni, lyövät, mutta lyövät ohi ja ähisevät ja puhisevat, kunnes toinen makaa maassa ja toinen ärisee hänen päällään. Tappelu, jos sitä sellaiseksi voi kutsua on päättynyt. Voimakkaampi alfauros on alistanut toisen alleen ja haukkuu ja ärisee tälle.
"Olisikohan aika käydä repimässä herrat irti toisistaan?" Totean ja nousen pöydästä josta olen seurannut tapahtumia.

On aika sykähtää hiukan, Jaakko tulee apuun ja revimme turkkilaisen irti suomalaisesta ja huutomyrsky seuraa. Milloin he uhkaavat tappaa toisensa, milloin sylkevät ja karjuvat ja uhkaavat raiskata toistensa äidit. Seison oviaukossa ja lasken hänen pinonsa samaan aikaan. Laskenta häriintyy välillä kun joudun tarttumaan hänestä kiinni kaksin käsin. Pino on valtava, siinä on yli 650e, kaikki aivan uskomattoman paskalla pokerilla tienattua. Saan rahat laskettua ja joudun työntämään hänet portaita ylös, yhä huudon ja ärjymisen seuratessa perästä. Tilanne rauhoittuu ja mies myös, kun hänen vastustajansa katoaa näkyvistä. Hän hengittää rauhallisesti ja äänenvolyymi palaa takaisin puheen tasolle. Hän pyytää minua soittamaan taksin, mutta neuvon hänet tolpalle. Avaan oven, moikkaan hänelle hyvästiksi ja lykkään setelitukon hänen kouraansa ja kävelen alakertaan. Tilanne on rauhoittunut.

Kun tulen takaisin aistin jotakin kummaa. Pelaajat katselvat turkkilaisen pinoa ja puhuvat siihen sävyyn kuin rahat oltaisiin jakamassa jotenkin.
"Niin mistä te oikein puhutte?", kysyn kun kävelen ovesta sisään.
"Noista rahoista." Yksi pelaajista vastaa.
"Mistä rahoista? Mä heitin sille sen rahat." Sanon ja tulee täysin hiljaista. Voisin kuulla hiiren pierun kilometrin päästä.
"Siis mitä?" Yksi pelaajista, illan isäntä kysyy.
"niin, kuuspuolsataa euroa."
"Sä heitit tolle kusipäälle kuuspuolsataa euroa?" Mies lähespuolihuutaa minulle, se kuulostaa siltä kuin olisin tehnyt suuremmankin majesteettirikoksen.
"NiiN?" Kysyn, tietoisena siitä että olen toiminut täysin oikein. "Minulla on sen verran kunniaa jäljellä, vaikka pokeripelaaja olenkin, että ne mitkä voittaa pelaamalla, maksetaan. Aivan sama miten kusipäisesti käyttäytyi sen jälkeen, aivan sama miten paskasti pelaa. Me voidaan kaikki vaikka juosta sen perään, hakata se siihen kadulle ja ryöstää rahat, mutta ne rahat mitkä on pelaamalla voitettu, pelaajalle maksetaan."
Pöydän valtaa hiljaisuus, kaikki katsovat verkaa eivätkä vastaa.
"No, jos niin on niin sitten niin on." Mies vastaa minulle, eikä kukaan tunnu olevan eri mieltä. Cashaamme rahat ulos. Olen sen 40e voitolla, tai jotain sinnepäin. Kättelen isäntää, kiitän peleistä ja toivotan hyvää jatkoa kaikille. Kotimatka on hieno.

Uinuva kaupunki, jossakin kaukaisuudessa orastava aurinko ja uusi päivä tuloillaan. Ehkä on pakko taas mennä pelaamaan tänäänkin.

Yksi hienoimmista tarinoista, mitä olen pokeritiedosta ikinä lukenut. Loistavaa!

maku5 kirjoitti::hertta:

+1

Ne on aina hienoja hetkiä elämässä, kun siitä löytää elämyksiä, kuten itselle tuntemattoman loistavan bändin, tapaa (ennenkaikkea omasta mielestään) hienoja ihmisiä tai lukemisen arvoisen blogin. Kerrassaan viihdyttävää kerrontaa. Elämänmakuinen, savuinen, viipyilevä ja antava. Kiitos.

Nyt näyttäisi siltä, että Pokeritiedon historiaan kirjoitetaan uutta lehteä. Hienoja tarinoita ja kerrassaan upeasti kerrottuja. Kiitos Michael.

Aivan mahtavaa tekstiä, luin kaikki yhdeltä istumalta

Kirjoitustyylisi muistuttaa omaani ja olen jopa hieman kateellinen... ja kuten sattuvasti sanoit: kun ei pelaa pokeria paljon, ei ole paljoa sanottavaakaan.

Hyvää shittii. Keep it coming.

Tuli niin paljon positiivisia vastauksia, että täytyy kai lukijoita palkita jotenkin. Vaikka en olekaan juuri pelannut edellisen jälkeen, voin muistella vanhoja ja kertoa tarinan siitä miten opin pelaamaan pokeria.



Kuinka opin uhkapelaamaan


Kun tulin kotiin sinä yönä, ovi kolahti kiinni takanani lempeästi. Lukko naksahti paikoilleen ja kuulin kyljen kääntyvän makuuhuoneesta.
”Moi, mä tulin”, sanoin varovasti. Tiesin että naisystäväni oli herännyt oven käymiseen.
Haukkasin nopeasti jotakin. Läpi yön kestäneet pelit olivat jättäneet minut nälkäiseksi. Olin jäänyt parisataa tappiolle, mikä ei paljon lämmittänyt.

Kun oikaisin sängylle ja tunsin vartalon painautuvan omaani vasten, ymmärsin kuinka kierroksilla edelleen kävin. Kortit viuhuivat silmissä ja näin mieleni silmässä välähteleviä herttoja, ristejä, patoja ja ruutuja. Kuninkaat tanssivat paritansseja kuningatarten kanssa kun yritin painua uneen. Olin kokenut tämän ensimmäisen kerran kauan sitten. Silloinkin kello oli lähestynyt sitä aikaa kun yleensä nousen, kuin sitä jona yleensä menen nukkumaan.

En osaa sanoa kuinka vanha olin silloin. Se oli niitä lapsuuden jouluja, joina pakettien avaamista odotettiin enemmän kuin palkkapäivää, jolloin Nintendo oli lastenhuoneen keskus ja tietokoneet hitaita ja hankalakäyttöisiä. Pystyn aina muistamaan jännityksen joka piti otteessaan aina joulukuun ensimmäisistä viikoista lähtien, ja paheni vain sitä mukaa mitä lähemmäksi aattoa aika tuli. Aattoiltana pystyin pitämään itseni vaivoin hallussa, puhumattakaan pikkuveljestäni, joka oli hyppiä seinille tai purskahtaa itkuun silkasta hermostuksesta.

Kaikki rutiinit ja vanhempien turha seurustelu olivat silkkaa kidutusta. Milloin piti koristella kuusi, milloin viedä joulutervehdyksiä naapureille tai jotakin yhtä turhaa. Yritin pakonomaisesti paeta vanhoihin nintendopeleihin ja tappaa aikaa niin hyvin kuin suinkin pystyin. Pieni vartaloni tuntui jännittyneeltä jouselta, joka ampuisi raivarin matkaan pienimmästäkin ärsytyksestä. Joulupöytä oli pahin. Kuuntelimme evankeliumia ja sitä kun isä paasasi Jeesuksesta ja opetuslapsista, sitten piti ihastella sitä miten hienon sinappihunnun kinkku oli saanut päälleen. Puhumattakaan siitä kun joku idiootti keksi ottaa kitaran esiin ja vetää jonkun puhki kuluneen Hoosiannan, jota sitten piti laulaa ja hymyillä ja olla oikein kiltisti.
”Ja lahjat tulevat ainoastaan jos olette loppuun asti kiltisti”, isä sanoi ja sitä tarkoitti myös.
Isä oli sen sortin mies, ettei se koskaan antanut periksi, vaan piti sanansa. Meni syteen tai saveen.

Eräänä jouluna pikkuveli oli ruvennut kitisemään jostakin pikkuasiasta, ja isä oli toiminnan miehenä antanut tälle ensin selkään ja ilmoittanut, että lahjoja voisi odottaa sitten ensi vuonna. Pikkuveli oli itkenyt, anellut, raivonnut, tehnyt mitä oli tehnyt mutta isä oli seissyt jyrkkänä. Kun raivoamista oli jatkunut tarpeeksi, oli isälläkin palanut käämi. Se kantoi ison säkillisen lahjoja olohuoneeseen ja rupesi katsomaan niistä pikkuveljen nimeä ja nakkelemaan niitä yksitellen takkaan. Itku oli lopulta loppunut, lahjojen kadotessa savuna ilmaan. Tänä jouluna mitään kohtausta tuskin oli tiedossa. Jok’ikinen perheenjäsen tiesi tasan tarkkaan että oli karvan varassa ettei jouluriita ratkeaisi.

Joulupöytä oli pitkä piina. Kinkkua, laatikoita ja aikuisten keskustelua. Voi luoja miten tylsää. Tuijotimme toisiamme pikkuveljen kanssa ja kärvistelimme. Pöydästä ei saanut nousta, eikä aikuisten keskusteluihin halunnut ottaa osaa. Ne puhuivat jostain neuvostoista, liitoista ja venäjästä. Isoveljeni oli myös pöydässä, mutta hän oli sen verran vanhempi kuin minä, ettei meillä ollut paljonkaan yhteistä. Isä oli ollut naimisissa jo ennen kuin hän tapasi äidin ja poika oli muisto siitä liitosta. Jussi oli minua ainakin viisitoista vuotta vanhempi.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen aikuiset olivat saaneet syödyksi. Minä ja pikkuveli rupesimme välittömästi keräämään astioita ja haarukoita ja kiikutimme niitä keittiöön. Isä katsoi huvittuneena vierestä, kun olin vähällä napata hänen viskilasinsa. Hän tarrasi siihen kiinni viime hetkellä.
”Elä poika hötkyile, tätä et vie.” Hän sanoi, kun otti lasin kädestäni ja otti sievoisen kulauksen kullankeltaista nestettä. En pystynyt käsittämään miten hän saattoi juoda sitä. Olin kerran epähuomiossa luullut viskilasillista omenamehuksi ja ottanut kulauksen. Olin sylkenyt kaiken ulos välittömästi ja rynnännyt pesemään hampaat. Hyi saatana.
Isä oli nähnyt tilanteen ja nauranut räkäisesti kun hän oli seurannut tilannetta vierestä.
”Ehkä vähän vanhempana”, hän oli tokaissut, viskilasi kädessä kun hän katseli minua sylkemässä makua pois suustani. Kai näin jälkeenpäin voisi sanoa, että olisin säästynyt paljolta jos olisin ottanut opikseni kerrasta. Silloin en vielä tiennyt mitään viinasta, naisista ja uhkapelistä, vaikka viimeisimmästä saisin piakkoin ensimmäisen oppituntini.

Kun pöytä oli korjattu ja pyyhin sitä kuumeisesti, alkoi vielä viimeinen odotus ennen joululahjojen avaamista. Olimme jo siinä iässä ettei joulupukki enää käynyt tässä talossa, vaikka isä pitikin huolta siitä että leikillisesti puhuimme aina joulupukista. Kyllähän kaikki tiesivät mistä on kyse, mutta hän halusi pitää yllä leikkiä ja me leikimme hänen ehdoillaan. Omakohtaisesti suuri valaistumisen hetki oli kun löysin valtavan lahjaboksin vanhempieni vaatekaapista, ja sain Nintendon lahjaksi paria viikkoa myöhemmin.
”Hei, kuuletteko te?” Isä kysyi yht’äkkiä.
Minä ja pikkuveli kallistimme päitämme, mutta emme kuulleet yhtään mitään.
”Ettekö te kuule?” Isä sanoi ja lähti takaovelle.
Seurasimme perässä kuin hait laivaa, nyt oli jotakin hyvää tiedossa. Isä tempaisi takaoven auki ja viittasi meidät luokseen:
”Mitä ihmettä täältä löytyy?”, hän sanoi kun lappasi useamman ison, lumisen lahjasäkin sisään takaovesta.

Voi miten paljon niitä lahjoja olikaan. Jaoimme ne yksi kerrallaan, äidille, isälle, veljelle, pikkuveljelle, minulle ja niin edelleen, kunnes ne nousivat kekomaisina ryppäinä. Oli pehmeitä paketteja, isoja paketteja, pieniä kirjekuoria, villasukkia ja nintendopelejä. Se oli upeaa. Käteni tärisivät kun revin NES-pelin auki ja tuijotin haltioissani Legend of Zeldaa, jonka oli halunnut jo vaikka kuinka pitkään. Pikkuveli sai kuin saikin radio-ohjattavan auton ja ajeli sillä ees-taas. Se oli upeaa. Isä katseli nojatuolista innostustamme ja hymyili. En usko että voin koskaan enää tulla niin onnelliseksi, niin helpolla, niin pienestä. Mikä uskomattominta, olin saanut myös lahjaksi rahaa. En ollut koskaan nähnyt sellaisia summia, markkoja oli ainakin kuusisataa. Äiti sanoi että isoäiti oli lähettänyt ne, kun ei ollut viitsinyt vanhuuttaan käydä lahjaostoksilla. Siinä vaiheessa Zelda kuitenkin vei. Ryntäsin peli kädessäni yläkertaan, löin sen sisälle konsoliin ja pelin päälle.

En tiedä kuinka monta tuntia oli kulunut kun tulin alas lastenhuoneesta. Alakerrassa oli pimeää. Keittiössä ei ollut valoja, äiti oli varmaankin mennyt nukkumaan sen jälkeen kun hän oli pyyhkinyt pinnat ja tiskannut. Näin olohuoneen kynnyksen yli, että isä ja veli istuivat kahden. Tuli paloi taustalla ja muutama kynttilä pöydällä. Oranssi hehku täytti tilan ja varjot tanssivat sen tahdissa. Isä ja veli olivat vaiti, he katsoivat toisiaan virnistellen kuin riitaa haastavat orangit. Ne hymyt paljastivat hampaat, kuin uhkaillakseen ja kertoakseen aikomuksista raadella toisen kurkku.
”Potti.” Isä sanoi.
Veli tuijotti isää hiljaisuuden vallitessa. Hänen päänsä nojasi hänen käsiinsä jotka olivat ikään kuin ristittynä hänen edessään. Veli nypläsi kortteja jotka olivat avonaisina hänen edessään.
”Onko sulla isokin ratas siellä?” Veli kysyi.
”On parikin.” Isä vastasi.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä mistä he puhuivat. Isoveli pudisti päätään, heitti kortit kasaan ja rupesi sekoittamaan niitä.

”Mitä te oikein teette?”, kysyin ja molemmat hätkähtivät. He katsoivat oviaukkoa kohden ja arvasivat äänen tulleen juurikin sieltä.
”Kuka siellä kulkee? Michael?” Veli kysyin.
Astuin kohti valoa, niin että pieni vartaloni tuli esiin varjoista.
”Mitä te oikein teette?”, kysyin ja molemmat miehet katsoivat toisiaan, tuntui siltä kuin kymmeniä ellei tuhansia sanoja olisi vaihtunut siinä katseessa.
”Pelataan sököä”, isä sanoi. ”Haluatko tulla mukaan?”
”Mitä se on?”
”Korttipeli, viiden kortin avopokeri.” Isä sanoi.
Isoveli katsoi isää ja minua vuorotellen, mutta ei pukenut katsettaan sanoiksi. Nyt, yli vuosikymmen myöhemmin, tiedän oikein hyvin mikä se katse oli.
”Aijaa, okei. No mä tuun mukaan.”, sanoin käsittämättä lainkaan mihin olin ryhtymässä.
”Tsot, tsot poikaseni, tätä pelataan rahasta.”
”Paljonko pitää laittaa?”
”Ei paljoa mitään, alkupanos on markan verran.”
Tajusin oikein hyvin ettei markka ollut mikään iso raha, vaikka sillä saikin kymmenen nallekarkkia tai kaksi pääkalloa. Sitä paitsi, minulla oli yli kuusisataa markkaa lompakossa.
Istuin pöytään.

En muista enää yhtä ainutta kättä jonka pelasin. Pelkästään pelin sääntöjen ja käsien arvojen oppimiseen meni jonkun aikaa, ennen kuin aloin tosissani pelaamaan. Ensimmäinen iso pottini oli veljeä vastaan. Hän korotti ja minä maksoin. Hän korotti taas ja minä maksoin. Hän korotti ja minä maksoin ja lopulta valtava määrä kolikoita ja seteleitä työnnettiin minua kohti. Isoveli katsoi minua murhanhimoisena.
”Voi vittu kun näiden lasten kanssa on hyvä pelata kun ei ne edes ymmärrä kipata.” Isoveli sanoi kun hän kaivoi lompakosta rahaa.
”Sus saatana!” Isä sanoi. ”Mitäs olet tuollainen vihannes että ilman ratasta pelaat loppuun asti.”

Peli jatkui. Opin että potin voittaa usein sillä, kun tokaisee vain ”potti” ja sitten ”potti” ja lopulta vielä kerran ”potti nokkiin”. Sitä mukaa kun yö eteni, sitä mukaa rahapino kasvoi. Istuin jossakin vaiheessa yli 2000mk edessäni ja tuijotin nipussa olevia seteleitä. Se kaikki oli minun. Voisin ostaa vaikka koko maailman.

Tunsin oloni ruhtinaalliseksi. Isoveljeni ja Isäni katselivat minua kerrankin kuin miestä, kuin henkilöä jota he arvostivat tai pelkäsivät. Siinä missä olin aiemmin ollut vain poika, lapsi jota ei oteta vakavasti, olin nyt heidän joukossaan, yksi isommista. Aikuisiällä on hankala muistaa sitä miten yksinkertaisen jännittävää oli päästä mukaan isompien poikien puuhiin. Sillä ei ollut väliä mikä oli kyseessä: elokuva, harrastus tai mikä hyvänsä. Heidän juttunsa olivat vain hiukan parempia ja heittonsa hauskempia. Ja olin heidän joukossaan.

En vieläkään tiedä miten se tapahtui, vaikka myöhemmin olen oppinut kokemuksesta että niin aina käy joskus. Vanhemmiten olen hävinnyt kaksikymmentä flippiä putkeen ja oppinut miltä tuntuu nähdä kovan työn valuvan hukkaan kortti toisensa jälkeen. Sanat kuten ”potti päälle”, ”Mä olen saleteissa” tai ”Poika poika, älä rupea isottelemaan”, saavat minut edelleen kiemurtelemaan, kun ajattelen sitä iltaa. Potti toisensa jälkeen valui sivu suuni. Fortuna oli näyttänyt itsensä minulle, luvannut että saisin hänet ja kun olin kuolannut hänen peräänsä, oli hän päättänyt ottaa kaiken pois vain nauraakseen minulle päin naamaa. Istuin pöydässä voimattomana, kun markka markan jälkeen valui isoveljeni tai isäni pinoon. Oma pinoni kuihtui pois, katosi tuuleen kuin isoäidin tuhkat. Isäni ja isoveljeni pinot sen sijaan kasvoivat pientaloista pilvenpiirtäjiksi silmieni edessä. Muistan ässän joka tuli viimeisenä korttina isän pöytään ja pistävän tunteen rinnassani. Isä oli jokseenkin hölmistyneen näköinen mutta keräsi rahat ja virnisti kuin susi ainakin.

Jossakin vaiheessa muistan juosseeni yläkertaan hakemaan säästölippaan, johon olin laittanut kaikki joululahjaksi saamani rahat. Otin sieltä ihan reilusti, eihän pikkurahalla saisi voittojani mitenkään enää takaisin. En lopettaisi ennen kuin olisin taas kukkulan kuningas. Pelasimme, kortteja tuli ja meni. Opin pikkuhiljaa sen mitä tarkoitettiin kun puhuttiin vedoista tai päistä avoimista. Välinvedot olivat huonoja, niitä ei kuulemma pidä pelata.

Lopulta kun aamu koitti, tuijotin tyhjää lompakkoani, tyhjiä käsiäni ja tajusin että olin hävinnyt kaiken. Isäni ja Isoveljeni olivat kehdanneet ryöstää pikkupojan joululahjarahat. Kun olin vähällä ruveta itkemään, ei paljon sääliä herunut:
”Itse sä tähän pöytään istuit, ei sua siihen tarvinnut pakottaa.” Isoveli tokaisi kun hän laittoi rahat lompakkoonsa.
”Sinun pitää oppia pelaamaan.” Isä sanoi.

Makasin sängyssäni ja tuijotin kattoon tuntitolkulla, miettien ja kerraten pelattuja käsiä. Muistan yhä sen ammottavan tyhjyyden joka poltti sydämeeni reiän. En silloin käsittänyt, että tauti jota en koskaan saisi aisoihin, oli juuri kylvänyt ensimmäiset siemenensä. Pystyin unohtamaan sen vuosiksi eteenpäin ja vannoin pyhästi etten enää koskisi uhkapeleihin, mutta kun aika tuli otolliseksi, itivät kauan sitten kylvetyt siemenet ja uhkapeli ryhtyi korjaamaan kauan kasvanutta satoaan.