Aika aikaansa kutakin

Aki Pyysing

Katsellessani tänään turvallisesti sisällä lämpimässä MM-kultajuhlia telkkarista tunsin itseni hyvin vanhaksi. Vuonna 1995, Ville Peltosen tehtyä kolme maalia yhdessä pelissä, menin kaupungille, joka oli ensimmäistä kertaa täynnä maailmanmestaruudesta sekaisin olevaa kansaa. Minulla oli seuraavana päivänä kaikenlaisia sitoumuksia, joten lähdin kotiin Kappelista vastahakoisesti melko heti valomerkin tultua.

Eilen olin Tavastialla katsomassa RockSlam 2016 –festivaalia. Kyseessä oli Jarkko Niemisen hienon tennisuran päättänyt hyväntekeväisyystapahtuma, jonne Jakke oli päättänyt pyytää soittamaan minun suosikkibändejäni. Häpeäkseni tunnustan, että poikkeuksellisesti vietin Tavastialla enemmän aikaa aulabaarissa kuin itse salissa. Löysin nimittäin sieltä hyvän spotin, josta näki sekä lavalle että screenille, jossa meni Suomi-Venäjä junnulätkäfinaali. Lisäksi olin nähnyt melkein kaikki bändit jo aiemminkin, en tosin esimerkiksi Stam1naa valkoisissa tennisasuissa.

Kasperi Kapasen tehtyä vanhanaikaisen lähdin - kotiin. Harkitsin hetken kasinolle menoa, mutta päädyin makaamaan kotisohvalle. Ulkona oli kylmä kuin Vladislav Kamenevin helvetissä, ja ainakin takaisin olisi joutunut kävelemään koko kilometrin pituisen matkan. Lisäksi yleensä Suomen pelatessa lätkäfinaalia kasinolla on jakajapula, kun Mikonkadulle iskenyt yllättävä flunssa-aalto on heittänyt henkilökunnan sporttibaarin pohjalle. Pelaamaan tuskin olisi siis päässyt, vaikka olisi suoriutunut urheasti lämpimän päälle pukemisesta.

Muuhun baariin menoakin pohdiskelin hetken, mutta aiempien mestaruusjuhlakokemusten valossa siitä taas seuraa minulle seuraavana päivänä yllättävää huonovointisuutta. Niinpä juhlin maailmanmestaruutta kotiolosuhteissa keittämällä teetä ja syömällä näkkileipää.

Ennen pystyi juhlimaan koko viikon, ja maanantaina oli täydessä työkunnossa. Nykyisin jos bilettää koko päivän, on viikon päästä jo aika hyvässä iskussa. Kobe Bryantkin tietää jo, että jossain vaiheessa ei jalka nouse enää vanhaan malliin ja on parempi siirtyä runoilijaksi.

Erityisen vanhaksi tunsin itseni, kun tajusin, että noista torin lavalla selfieitä ottavista junnuista kukaan ei ollut vuonna 1995 edes syntynyt. Minulla ei siis ole selfieitä mitään vastaan, vaikka en itse niitä olekaan ottanut. Pohdiskelin kyllä, että Timo Jutilan maineelle oli varmaan hyväksi, että hän ei vuoden 1995 yhden kesän mittaisissa kultajuhlissa ottanut yhtään selfietä Insta-tililleen jaettavaksi. Nämä nykynuoret taas vaikuttivat selviltä voitonjuhlapäivänäkin ja saivat luultavasti aikaan ihan edustuskelpoisia kuvia. Vuoden 1995 voittajajoukkueessakin joku esitti Kauppatorilla melko menestyksekkäästi ajokuntoisen oloista. Juti ei toki tähän syyllistynyt.

Jääkiekko on muuten mennyt siinä mielessä eteenpäin, että PuLa-Aho olisi pyöritellyt Tupu-Hupu-Lupua mennen tullen. Nuoriso vaikuttaa yleensäkin vahvemmalta ainekselta kuin 80-luvulla. Tilastojenkin valossa se sekä juo viinaa että tekee itsemurhia vähemmän kuin muutama vuosikymmen sitten oli tapana. Myös mikrohavaintoni tukevat tätä näkemystä. Jumalauta näillä nykyisillä on jo yläasteikäisinä selkeitä visioita mitä niistä tulee isona, ja sitten ne määrätietoisesti lähtevät toteuttamaan tätä visiota. Eivätkä ne perkeleet juuri edes kiroile. Edes ilmainen viina ei välttämättä maistu. O Tempora O Mores.

Tulin tästä pohdinnasta jo paremmalle tuulelle, vaikka en itse yhtään nuortunutkaan. Lisäksi tajusin, miksi pokeri on niin erinomainen laji toteuttaa kilpailuviettiään. Vanhentuminen heikentää suorituskykyä paljon vähemmän ja hitaammin kuin fyysisemmissä lajeissa. Minun pokerin lopettamisrunoani saatte vielä hetken odotella. Jouluruno sen sijaan tulee tänä vuonnakin, halusitte tai ette.

Minun piti alun perin kirjoittaa vuosikatsaus viime vuodesta ja vähän asetella tavoitteita kuluvalle vuodelle. Kirjoitan sen sitten tähän samaan syssyyn:

Pelasin viime vuonna vähemmän kuin kertaakaan sitten vuoden 1996, jolloin olin armeijassa. Tämä toki oli enemmän kuin keskimääräinen pokeriammattilainen sai tunteja aikaan buumiaikaan. Lisäksi käytin enemmän aikaa sijoitusteni eteen kuin kertaakaan sitten vuoden 1995. Sijoitusrintamalla sitten hohottikin minulla viime vuonna oikein kivasti.

Pärjäsin niissä harvoissa turnauksissa, mitä pelasin, varmasti odotusarvoa paremmin. Toki olisi niistä joku pitänyt voittaakin. Tänä vuonna, kuten monena vuonna aiemminkin, yritän malttaa pelata vähän enemmän turnauksia. Yritän tukkia korvani käteispeliseireenien kutsulauluilta ja kiltisti ostaa turnaustikettejä. Yritykseksi tosin on jäänyt tyyliin jo kuusi vuotta peräkkäin.

Käteinen meni ainakin vieruskavereiden mielestä taas odotusarvoa paremmin. Ihan mukava perusvuosi voisi kuvata omia tunnelmiani. Kirjanpitoni on tosin hyvin epäluotettava, enkä kertoisi lopputulosta vaikka tarkka sellainen olisikin.

Tänä vuonna yritän pelata entistä suuremman osan käteispeleistä autonajokunnossa, vaikka minulla ei autoa olekaan. Tätäkin olen yrittänyt aiempina vuosina. Tuloksia tällä rintamalla voisi kuvata toteamalla, että auton kanssa se oli helpompaa.

Nettiä pelasin hyvin vähän ja voitin, mutta todella vähän. Tänä vuonna yritän viihdepelata aavistuksen verran enemmän. Tämä lähinnä siksi, että ymmärtäisin mitä foorumilla kirjoitetaan ja mistä nuoriso livepöydässä puhuu.

Yhtään urheiluvedonlyöntiä en ainakaan alle 45-vuotiaan kanssa lyö. Näitä tarjottiin viime vuonnakin useita, enkä silloinkaan ottanut yhtään vastaan. Jos haluatte haastaa minua, tervetuloa samaan pokeripöytään.

Pokeripöydässä on vielä mahdollisuuksia niilläkin, joiden mielestä sähkökitara on olennainen osa bändiä, MM-kisabiisi ”Catch the Game” oli melko pliisu ja näiden kisojen maalilaulun alkuperäinen esittäjä Antti Tuisku edustaa sellaista petoa, joka ei olisi selvinnyt Lauritsalan yläasteesta hengissä.

Aika aikaansa kutakin, sanoi Vesa Keskinen, kun korkin kiinni yritti laittaa.

P.S.

Tässä vielä Kobe Bryantin hieno uranlopetusruno. Mie en aio lopettaa pokeria, en ainakaan ennen kuin teen yhtä hyvän. Objektiivisen joulurunoanalyysin mukaan voi vielä vuosikymmen jos toinenkin vierähtää.

Dear Basketball,

From the moment
I started rolling my dad’s tube socks
And shooting imaginary
Game-winning shots
In the Great Western Forum
I knew one thing was real:

I fell in love with you.

A love so deep I gave you my all —
From my mind & body
To my spirit & soul.

As a six-year-old boy
Deeply in love with you
I never saw the end of the tunnel.
I only saw myself
Running out of one.

And so I ran.
I ran up and down every court
After every loose ball for you.
You asked for my hustle
I gave you my heart
Because it came with so much more.

I played through the sweat and hurt
Not because challenge called me
But because YOU called me.
I did everything for YOU
Because that’s what you do
When someone makes you feel as
Alive as you’ve made me feel.

You gave a six-year-old boy his Laker dream
And I’ll always love you for it.
But I can’t love you obsessively for much longer.
This season is all I have left to give.
My heart can take the pounding
My mind can handle the grind
But my body knows it’s time to say goodbye.

And that’s OK.
I’m ready to let you go.
I want you to know now
So we both can savor every moment we have left together.
The good and the bad.
We have given each other
All that we have.

And we both know, no matter what I do next
I’ll always be that kid
With the rolled up socks
Garbage can in the corner
:05 seconds on the clock

Ball in my hands.
5 … 4 … 3 … 2 … 1