- This topic has 7 replies, 8 voices, and was last updated 2.6.2017 klo 18:34 by
.
-
Posts
-
Pokeria vähänkään enemmän pelaava törmää väistämättä lajin ominaispiirteeseen, jossa teit mitä tahansa, varmaa on vain biitti. Toisinaan biittiä puskee ovista ja ikkunoista pidempäänkin. (Kaikki lauantaina tai sunnuntaina syntyneet eivät välttämättä tunnista mistä puhutaan, mutta emme välitä siitä.)
Elämässä tuppaa kuitenkin olemaan niin, että useimmilla paskapilvillä on myös hopeareunuksensa. Ajattelinkin kartoittaa, tunnistaako joku omassa kasvamisen kehityskaaressaan piirrettä, jossa pokerissa omaksuttu väistämättömien biittien psykologinen kestäminen on mahdollisesti seurannut muihinkin elämän osa-alueisiin? Eli vaikka elämässä tuulee ja tuiskuaa, siihen pystyy mahdollisesti suhtautumaan pokerin opettamana edes hieman tyynemmin, kuin ilman kokemusta pokerin tarjoamasta vuoristoradasta?
Mie olisin taipuvainen väittämään, että kaikki pokeriammattilaiset suhtautuu lentojen peruuntumisiin ja naapurin päälle vahingossa kaatamiin viinilaseihin paljon rauhallisemmin, kuin ennen kuin pokerista mitään ymmärsivät.
Pokeri kyllä pakottaa sellaiseen stoalaiseen “kaikki mahdolliset maailmat” -ajatteluun, jossa lopputulos ei ole niin tärkeää kuin tieto siitä, että on toiminut oikein. Kuitenkin luulen, että pokerin itsensä merkitys yhtälössä on melko vähäinen. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia ja siksi päätyvät pokerinpelaajiksi, toiset ehkä opettelevat meditoimaan tai muuta vastaavaa, mitä ei välttämättä voi puhtaasti pokerin ansioksi laskea. Kolmannet yksinkertaisesti vanhenevat niin pahimmat särmät tasoittuvat. Ja sitten on heitäkin, joista pitkä pokeriura tekee lähinnä katkeran ja kiukkuisen kun kaikki koetut biitit patoutuvat johonkin mielen syövereihin.
En tiedä onko pokerilla niinkään tekemistä asian kanssa, mutta itse olen huomannut, että kun ikää karttuu, niin entistä useampi pienempi tai isompi vastoinkäyminen on tullut jo koettua, ja vanhalla kokemuksella tietää (tai pystyy luotettavasti arvioimaan) mitä niistä seuraa ja miten siitä selviää. Ainakin itselläni on paljon helpompi suhtautua tyynesti vastoinkäymiseen, josta pystyy melko luotettavasti arvioimaan miten se tulee vaikuttamaan elämään. Sen sijaan jos sattuu jotain täysin uutta ja ihmeellistä, josta ei yhtään tiedä mitkä sen vaikutukset tulevat olemaan, on reagointi todennäköisesti voimakkaampaa.
Golf, pokeri ja työelämä. Kaikissa samat piirteet. Välillä kaikki luistaa vaikka ei suoritus olisi täydellinen ja joskus ei mikään onnistu vaikka suoritus olisi täydellinen.
Biitti joka ei tapa vahvistaa.
Hitto kun en muista mistä tästä kokeesta luin tai edes mikä eläin oli kyseessä, sanotaan että 2 hiirtä leikkitappelee. Vahvemman eläimistä pitää antaa heikomman voittaa n. 30% ajasta jotta leikki olisi reilua. Jos vahvempi ei anna toisen voittaa tarpeeksi, niin se ei suostu enää pelaamaan. Jostain syystä elukat kuitenkin vaistoavat, että on olemassa raja mitä ei tule ylittää. Joten sitä ei juuri tapahdu. 😯 Vertaus pokeripsykologiaan on suora. Välillä pitää voittaa flippi, että homma tuntuu mielekkäältä ja tiltin korjaa ainakin osittain, jos vetäsee itse altapäin ohi. Tiltti ei ole sellanen asia, jota tiede tulee selättämään ihan hetkeen. 🙂
Näköjään muutama vuosi vierähtäny, kun oon viimeks tänne postannu ja pokeriaki tullu vähemmän pelattua. Mulla taas niin hyvässä, kun pahassakin tapahtu noita muutoksia ja melko pysyviäkin on ollu tai emmä edes muista miten kelailin ennen pokerin pelailua. Tuntuu, että sillon joskus mietin, opiskelin asiaa ja tulin siihen lopputulokseen, että pokerissa liialliset tunteet on perseestä ja se on kantautunu ihan oikeeseenkin elämään melko ikävällä tavalla. Se, että ei tunne menetyksestä tai ikävistä asioista sen kummempaa on ihan ok mulle, mutta ilot ja hyvätkään asiat ei tunnu oikein miltään on melko perseestä. Tarvisin varmaan jotain terapeuttia 😯
- The forum ‘Pokeripsykologia’ is closed to new topics and replies.