Mollyn pelit

Aki Pyysing

 

 

Pyrin välttämään lukemasta elokuva-arvosteluja leffoista etukäteen, koska arvostelijat yleensä katsovat tarpeelliseksi kertoa juonen tyyliin vähintään puoleen väliin. Tätäkään kolumnia ei missään tapauksessa kannata lukea ennen Molly’s Gamen katsomista.

Puhisin ja puhkuin kesken leffan parikin kertaa. Pokerisivistynyt vieressä istujakin kuului tuhahtelevan. Toivottavasti muut katsojat eivät häiriintyneet. Ensimmäisen kerran sain malariakohtauksen, kun kaverin kerrottiin kipanneen saletit (=nuts) Tobey Maguiren hahmoa vastaan, koska tämä oli niin taitava manipuloimaan. Sellainen tunari, joka manipuloidaan kippaamaan saletit riverillä, on jumalan tapainen fiktiivinen hahmo, johon kuitenkin monet elokuvakatsojat uskovat.

Toisen kerran aloin kiemurrella, kun yli kahden miljoonan pottiin lyötiin 200.000 dollaria ja tätä sitten korotettiin sadalla tuhannella. Oli mitä tahansa lapasia ringissä, eivät ne lyö noin vähän suhteessa pottiin, eikä ainakaan tee puolikasta gayreissua (=pienen betsin minimikorotus).

Enkä mie usko, että Mollyn peleissä poikettiin yleisestä käytännöstä, jossa korotuksen täytyy olla vähintään edellisen betsin suuruinen. Koska ringissä oli kokeneita pelureita tyyliin Ben Affleck ja Matt Damon, he tuskin olisivat suostuneet pelaamaan muilla kuin tavanomaisilla säännöillä. Tosin pari kertaa vuodessa vetämissäni yrityspokeri-illoissa melko säännöllisesti joku yrittää vajaata korotusta, ja toki säännöt voidaan sopia miten vaan, mutta en silti usko.

Aaron Sorkin olisi voinut kuunnella ketä tahansa kasinopokeria pelannutta tai vaikka Molly Blomia, jonka elämäkertakirjaan leffa perustuu ja karsia nämä pari kardinaalimunausta muuten erinomaisia pokerikuvauksia tarjoavasta leffasta. Mutta elokuvaohjaajat harvoin välittävät, vastaako pokeri- tai muukaan kuvauksensa todellisuutta. Jopa klassikkopokerielokuvassa Roundersissa oli kaikenlaista pientä hönöä, jotka olisi voinut yhtä hyvin karsia pois elokuvan siitä yhtään kärsimättä.

Pokeriactionin kuvauksessa Mollyn pelit itse asiassa tekee kierteleviä pokeriammattilaisia parempaa jälkeä. Kun Matt Damon Roundersissa meni poikki itäsaksalaisilla, eli toiseksi parhaalla mahdollisella kädellä, tämä kuvattiin hirveäksi sössimiseksi, vaikka kaikki mukaan lukien mie ja Möly-Janne (Mikonkadun tiukin) olisivat myös menneet.

Sen sijaan Mollyllä kipataan pikkutäpö paikassa, jossa miekin saattaisin tuntematonta vastaan irrottaa. Ja sitten seuraa huonon kipin, näytetyn bluffin ja myöhemmän ison biitin jälkeen hyvin tutun näköinen tilttaamiskuvaus, jollaisia olen vierestä seurannut lukemattomia kertoja.

Jos tykkää pokerista ja elokuvista, on Molly’s Game täysin pakollinen pyhiinvaellusmatka. Jos pokeri kiinnostaa siinä, missä miuta baseball, kannattaa leffa silti katsoa. Jos ei tunne tarinaa, sisältää elokuva oikeaa jännitettä ja paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ei kuitenkaan takaa-ajoja, joten Fast & Furious –fanit voivat jäädä kotiin.

Jessica Chastain on Mollyna aivan erinomainen ja Idris Elba on huikea Mollyn asianajajana kuten muuten kaikissa muissakin näkemissäni rooleissa, Wiren Stringer Bell luonnollisesti tärkeimpänä. Kevin Costnerilla taas on sama tuskainen ilme kuin aina muulloinkin.

Molly’s Game siis kertoo Molly Bloomin tarinan superrikkaiden hoolerina. Mie en mene hautaan lukematta hänen kirjoittamaansa kirjaakin, johon elokuva perustuu. Yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen leffaa, koska kirja jää helposti elokuvan jälkeen väliin. Koska kirja on kuitenkin elämäkerta eikä kokonaan fiktiota, ei loppuratkaisun etukäteen tietäminen ole tällä kertaa ongelma.

Mollyn peleissä kannattaa käydä.

P.S. Julkkispelaajia ei nimetä elokuvassa, mutta pelaaja X:ää luulee helposti Facebookin Mark Zuckerbergiksi, vaikka hänen tosielämän tai ainakin kirjan vastineensa oli Hämähäkkimies eli Tobey Maguire.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.