Antaa Siperian opettaa

Aki PyysingPelaan aina silloin tällöin kasinoa appiukkoni Sepon ja vaimoni kanssa pikkurahasta. Koska pelaan vähän isommasta rahasta korttia töikseni, niin vapaa-aikana tekisin mieluummin jotain muuta. Iltaa istuessamme äänin kaksi yksi päätetään kuitenkin lähes joka kerta pelata muutama kierros.

Haluttomuuteeni pelata vaikuttaa myös se, että olen tässä pelissä kolmikosta sekä kokemattomin että huonoin. Kasinossa on taitoelementtiä mukana sen verran, että tämä on myös toteutunut tuloksissa. Lisäksi motivaationi ei ole ollut oikein kohdallaan. Ymmärrän hyvin, että pelissä saa etua, jos muistaa kaikki menneet kortit. Minä en ole juuri edes yrittänyt muistella menneitä ässiä muista korteista puhumattakaan.

Viime kerralla Tampereella vieraillessamme rinkiin saatiin neljänneksi myös appiukkoni vaimo Eija. Pelasimme paripeliä, jossa pariskuntien pisteet laskettiin yhteen. Johanna on luultavasti isäänsä aavistuksen parempi kasinon pelaaja ja minäkin ehkä tässä ringissä pronssipallilla taitojen suhteen. Asetelmat olivat edulliset. Panoksena oli huikeat euro ja piste.

Hetken aikaa pelattuamme olimme vähän niskan päällä, kun Seppo hyökkäsi sulkemaan sälekaihtimia. Hetken ihmettelin, mistä oli kysymys. Tätä peliä ei pitäisi laittomana Laihokaan. Syy selvisi: Sepon mielestä Johanna näkee Eijan korttien heijastuvan ikkunasta. Johanna sai isälleen kahdeksan richterin raivarin. Hän kertoi isälleen ja meille muille, että hän ei missään olosuhteissa katso vastustajan kortteja, vaikka niitä työnnettäisiin naaman eteen. Hänen miehensä kyllä katsoo lasten uunokortitkin tilaisuuden tullen, mutta hän ei.

Johanna on isälleen vieläkin käärmeissään tämän aiheettomista epäilyistä. Minä tiedän, että Johanna toimii täsmälleen, kuten kertoi. Toisaalta Seppo on pelannut korttia jo ennen minun syntymääni, ja tietää sen minkä minäkin tiedän: Useimmat pelaajat eivät voi vastustaa kiusausta vilkaista vastustajan kortteja, jos niitä ehdoin tahdoin tyrkytetään. Lisäksi Seppo on pelannut isoimmat rahapelinsä 70-luvulla, jolloin ammattipelaajienkin moraalikoodi oli varsin löysä puhumattakaan muista rinkimiehistä. Minun mielestäni Sepon epäily oli perusteltu, joskin kohde väärä. Johannan mielestä isän kuuluisi tuntea tyttärensä paremmin.

Minun moraalini tässä asiassa eroaa Johannan vastaavasta. Bob Ciaffone kirjoitti viisitoista vuotta sitten, että jos asentoa vaihtamatta ja kaulaansa ojentamatta voi vastustajan kortit nähdä, niin hän kyllä myös saattaa ne katsoa. Pokerin perussääntöihin kuuluu omien korttien suojaaminen. Jos korttien suojaaminen ei onnistu muuten kuin istuttamalla elefantti niiden päälle, on syytä mennä norsukauppaan. Jos jakaja tappaa elävät korttisi, on vastuu sinun. Toki jakajakin teki virheen, mutta vastuun kannat sinä. Ja tämä ei ole pelkkä poliittinen vaan myös taloudellinen vastuu. Kortit menivät ja niiden perään on turha huudella. Seuraavassa jaossa voit yrittää sitten paremmalla onnella ja paremmin kortteja suojaten.

Normaalisti, jos huomaan, että vieruskaveri näyttää korttinsa minulle, huomautan asiasta tavallisesti yhden kerran. Sen jälkeen olen mielestäni vastuusta vapaa. Olen vuosien varrella kehottanut satoja ihmisiä suojaamaan korttinsa paremmin. Osa ojennetuista on suhtautunut tähän lähes vihamieleisesti. ”Mitä se sua haittaa!” on tavanomainen vastaus. Ei tosiaankaan haittaa, yritän vain olla ystävällinen. Pieni vähemmistö on sanonut vastauksen, jonka luulisi olevan itsestäänselvyys, eli ”kiitos”.

Itsekin pitkissä sessioissa tulen välillä vähän huolimattomaksi korttieni kanssa. Minulle saa tosiaankin asiasta huomauttaa, saatanpa palkita huomion jopa oluella. Minun etuni on selkeästi se, että kukaan muu ei näe korttejani.

Jos näen pöydässä jonkun näyttävän korttinsa säännöllisesti jollekulle muulle, niin tähän puutun sitten varmasti useammin kuin kerran. Etujeni mukaista on myös se, että kukaan vastustajistani ei tiedä jonkun muun kortteja.

Ymmärrän hyvin Johannan näkemyksen siitä, että jokaisen tulisi tietää vain omat korttinsa. Itse asiassa olen samaa mieltä. En katsele vastustajieni kortteja silmät kiiluen, mutta en enää toista kertaa jaksa sanoa, että näin ehkä vastustajani käden. Käytännön seuraamukset ovat, että kortit näyttänyt kaveri suuttuu minulle(huoh), ja jakaja ei tiedä tavallisesti, mitä pitäisi tehdä. Toisin sanoen peli jumittuu pitkäksi aikaa ja saan uuden vihamiehen. Niitä riittää jo omiksi tarpeiksi ennestään, uusia en mitenkään aktiivisesti etsi.

Niinpä opportunistisesti pidän tietoni omanani, ja hyödynnän sitä, jos mahdollista. En tosin nyt tähän hätään muista, koska viimeksi minulle olisi ollut jotain hyötyä vääryydellä nähdyistä korteista. Vuodelta 1997 muistan montakin kertaa, kun istuin saman kaverin oikealla puolella useita kertoja. Paikan valintani perussyy oli se, että tämä peluri toimi ennen omaa vuoroaan joka kerta. Lisäbonuksena tuli, että hänen pohjakorttinsakin näin aina silloin tällöin. Kaveri pelasi tosin sen verran helposti luettavaa peliä, että tästä ei mitään silmitöntä etua tullut. Loppujen lopuksi aika harvoin on tilanne, että näkee jonkun kortit ja on itse jaossa mukana, ja korttien tietäminen muuttaa päätöstä.

Olen omastakin mielestä hivenen eettisesti arveluttava, koska en pelin nopeuttamiseksi jaksa joka kerta ilmoittaa vastustajan kortteja nähneeni. Tosin oletan omaavani pitkälti saman etiikan kuin on valtaosalla kanssapelaajistani. Maassa maan tavalla, sanotaan.

Lasten uunokortteja en katsele siksi, että saisin pelissä etua. Heille olen sanonut kymmeniä kertoja, että suojatkaa korttinne. Koska tämä ei ole tuntunut menevän jakeluun, olen ajatellut, että antaa Siperian opettaa.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana

Voit kommentoida kirjoitusta foorumin kommenttiketjussa.