Azerbaizanissa on paremmat pelit kuin Barcelonassa

Aki Pyysing

Käväisin pitkällä viikonlopulla Barcelonassa. Tarkoitus oli mennä katsomaan yksi FC Barcelonan peli, turistoida vähän ja piipahtaa pari kertaa kasinolle. Ostimme liput etukäteen nettimarkkinoilta. Tämän jälkeen katalaanit siirsivät pelinsä matkamme ulkopuoliseen aikaan. Tästä suivaantuneena toivotan epäonnea itsenäistymispyrkimyksilleen!

Turistoiminen sen sijaan onnistui hyvin. Sagrada Familia ei ole toki aivan Lauritsalan kirkon veroinen nähtävyys, eikä sinne viitsinyt jäädä jonottamaan sisään. Casa Battlo sen sijaan kestää ihan hyvin vertailun Lauritsalan Kartanoon. Museovirasto muuten tuskin olisi hyväksynyt Gaudin muutoksia Casa Batlloon, koristeelliset savupiiput toki olisivat sen mielestä häirinneet kaupunkikuvaa. Barri Coticin kävelykaduilla on taas tosi vaikeaa pysyä kartalla. Tosin yksi kauppa olin laittanut kyltin, että Ramblalle pääsee sekä kaupan vasemmalta että oikealta puolelta. Mitä ilmeisimmin olivat kyllästyneitä tietä kyseleviin turisteihin. Hotellin puutteellisista keittomahdollisuuksista johtuen en ostanut kauppahallista sen enempää karitsan aivoja kuin päitäkään, vaikka ne olivatkin vetoavilla karitsan silmillä varustettuja. Yhteenvetona sanoisin, että Barcelona on yksi parhaita kaupunkeja maailmassa ”kävele, pällistele ja piipahtele”-turistille.

Kasinokäyntinikin menivät ihan näppärästi. Systeemit Casino Barcelonassa ovat parantuneet 18 vuodessa paljon. Myös latinalaisessa kulttuurissa on siis näköjään mahdollista vielä edistyä. Ovelta kirjauduttaessa saa lapun, jolla pääsee kirjautumaan kolmeen haluamaansa jonoon. Ensimmäisenä päivänä jouduin jonottamaan minuutin ja toisena kaksi. Tämä eroaa rajusti puolentoista vuosikymmenen takaisesta bordello grossosta, joka tuolloisella brushin tiskillä vallitsi. Silloin piti olla sisukas ja näppärä, että pääsi missään vaiheessa mihinkään pöytään.

Peleinä oli tarjolla paljon texasia ainakin 1/2-3/6-tasoilla, pari pöytää dealer’s choicea, ja yksi-kaksi pöytää 5/10 omahaa. DC:ssä valintana olivat vain omaha ja texas. Peli oli lähinnä omahaa, texasin harvoja valitsijoita paikalliset selkeästi pitivät vähän yksinkertaisina. Pelasin perjantaina pari tuntia DC:tä, kunnes minut haettiin omahaan. Sunnuntaina vanha omaholisti sai heti kunnon aineita.

Helsingin perspektiivistä katsellen turnausajan ulkopuolisetkin pelit olivat erinomaiset. Valtaosa pelaajista ei vaikuttanut tietävän mitä tekevät. Loput odottivat saletteja päästäkseen niillä rahastamaan edellistä ryhmää. Tämä vastaa minun käsitystäni erittäin hyvästä ja leppoisasta käteispöydästä. En yhtään ihmettele suomalaisten pokeriammattilaisten pienimuotoista muuttoliikettä Suomesta Barcelonaan.

Luotan muuten hyvin harvojen kollegojenkaan arvioihin käteispelien hyvyydestä ja huonoudesta. Osa painottaa omaa menestystään ja kertovat pelien laadukkuudesta sen mukaan miten itse pärjäsivät. Vielä suurempi osa kertoo aina pöytien olleen täynnä toistaitoisia, tosin pataan oli tälläkin kertaa tullut. Enkä sano, että minunkaan näkemykseni olisi mikään autuaaksi tekevä. Jos pelikirja pohjautuu blindien osteluun ja sen epäonnistuessa puskutraktoristrategiaan, eivät Barcelonan pelit varmasti ole tälle lähestymistavalle lähellekään optimaaliset.

Ilahduin, kun törmäsin ensimmäisenä iltana pitkästä aikaa vanhaan kaveriini Pietarista. Tutustuin häneen joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla. Suomalaisilla pelureilla oli lempinimet kaikille ulkomaisille vakipelaajille, ja häntä kutsuimme ”Possunokaksi”. Pietarilaiset kyselivät tuohon aikaan minulta paljon kaikenlaisia neuvoja pokeriin, ja minä annoinkin niin hyviä ohjeita kuin suinkin osasin. Muistan kerran turnauksessa puolustaneeni Possunokkaa paikallisille kavereilleen, kun tämä rereissasi minua ysiparilla ja minä maksoin ja tiputin hänet ässäkallella. Kavereidensa mukaan olisi pitänyt ottaa floppi ja sitten vasta mennä, jos siinä ei ole ässää eikä kallea. Mie ja Possunokka oltiin sitä mieltä, että ihan oikein meni.  Muuten voi käydä esimerkiksi niin, että minä lyön jatkolyönnin kasiparilla kallekorkeaan ja vihu tekee hirveän virhekipin.

En koskaan kieltäytynyt vastaamasta mihinkään strategisiin kysymyksiin, koska pietarilaiset pelurit olivat ja ovat varsin mukavia heppuja. Lisäksi olin melko varma, että näiden kavereiden kanssa tulen hengailemaan vielä vuosikymmeniä. Otimme vuosien varrella muutaman yhteisen maljankin ja pietarilaisista oli aina yhtä hauskaa, kun minä maljapuheessani toivotin joko ”rauhaa koko maailmaan” tai ”kansojenvälistä ystävyyttä”. Silloin kun minä aloitin venäjän opintoni, oli Neuvostoliitto hengissä ja osaan vielä hilpeitä vanhoja neuvostofraaseja.

Kun törmäsin edellisen kerran Possunokkaan muutama vuosi sitten Vegasissa, hän kertoi asuvansa Azerbaizanissa ja pelaavansa siellä paikallisten oligarkkien kanssa. Olin kateudesta keltamusta, koska näkemykseni oli, että Helsingissä on aavistuksen haastavammat pelit. Nyt oli Bakussa tapahtunut jotain, joka oli saanut kaverini liikekannalle ja etsimään uutta kotia. Barcelona oli tarkastelun kohteena.

Sunnuntai-illan sessiossa olimme samassa pöydässä. Totesin hänelle peleistä, että ne ovat Barcelonassa paremmat kuin Pietarissa 2000-luvun puolivälissä, koska espanjalaiset eivät tunnu tietävän mitä tekevät. Possunokka vastasi, että hänestä ne vaikuttavat pelaavan oikein hyvin. Pöydässä oli kolmaskin venäjää puhuva, joka oli sitä mieltä, että tämän kertainen pöytä oli tavallista huonompi. Hän oli pelannut tällä kylällä ilmeisesti vähän enemmänkin. Sitten meille jo huomautettiinkin, että ”english only” ja vaikenimme.

Poistuin kasinolta ennen sulkemisaikaa, vaikka pelit olivat mielestäni hyvät, koska en halunnut sotkea unirytmiäni. Lisäksi hävetäkseni täytyy tunnustaa, että asiaan hivenen vaikutti sekin, että halusin kehuskella muulle seurueelle voittaneeni. Ensimmäisenä iltana voitin tonnin ja toisenakin kahdeksansataa. Pilkullisissa kasinoissa pelaan yleensä aina pilkkuun asti, mutta tällä kertaa tein häpeällisen hit&runin molempina iltoina.

En päässyt kysymään, että miksi kaverini oli jättänyt Bakun taakseen. Voin tosin kuvitella useita relevantteja vaihtoehtoja. Oligarkit pelaavat tavallisesti tyytyväisinä pokeriammattilaisten kanssa, koska nämä tarjoavat actionia, jota muut eivät uskalla antaa. Toisaalta hävittyään vuosikausia samalle kaverille, voi voittajan naama alkaa jossain vaiheessa kyllästyttää, ja tuolla päin maailmaa on silloin hyvä hetki nostaa kytkintä. Lisäksi pelit voivat kuivua, kun esimerkiksi peli-innokas oligarkki ammutaan kadulle, ja hänen seuraajansa ei sitten tykkääkään pokerista.

Joka tapauksessa on varmaa, että Bakussa oli isommat ja paremmat pelit kuin Barcelonassa. Sen verran niistä kuulin, kun edellisen kerran näimme. Tämän takia kaverini ei voinutkaan olla likikään yhtä innostunut Barcelonan peleistä kuin minä. Helsinkiin verrattuna taas Barcelonan pokeripöydässä istuminen tuntui kuin olisi päässyt Alkon alennusmyynteihin ainoana asiakkaana.

Kun kaverisi kertovat hyvistä tai huonoista peleistä, kannattaa olla aina vähän varauksellinen informaation laadun suhteen. Jos olisin esimerkiksi Possunokan tai jonkun muun superhyvien pelien äärestä riipaistun näkemyksen varassa päättänyt jättää Barcelonan kasinon väliin, olisi jäänyt vuosien varrella aika paljon valueta (ja ihan paperirahaakin) pöydälle.

Azerbaizanissa on ainakin joskus ollut paremmat pelit kuin Barcelonassa nyt on, mutta kyllä katalonialaiset pelit vielä helsinkiläisillä pyyhkivät lattiaa.

25.6.2006 Erilaiset teoriat ja niiden käytännön toteutus

2.9.2015 Pokerimatkailijan Barcelonaopas

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea