Cocksucker

Aki PyysingAkin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea

Hotelli Presidentin rappusia kohti Casino Rayta käveli kesällä 1998 edelläni keppiin nojaten vanhempi rouvashenkilö, jolla oli vaalea peruukki päässä. Pohdiskelin sitä, että mikähän automaattimummo siinä vaivalloisesti kävelee kohti hedelmäpelien iloista kilinää. Midnight Sun-viikko oli alkamassa, ja elämä hymyili. Turnausviikon alkaessa ilmassa on aina kevään hajua, oli sitten mikä tahansa vuodenaika. Minulla ei ollut aavistustakaan, että ohitin rappusissa aikaistetun joulun Helsingin pokeriyhteisölle.

Huomasin saman rouvan yllätyksekseni tulevan pelaamaan alkavaa pokeriturnausta. Pudottuani turnauksesta sain paikan 50-50 markkaa pottiomahasta. Pöytään jäi vielä yksi paikka vasemmalle puolelleni, ja hetken päästä keppileidi istahti tuolle paikalle. Hän laittoi käden käsilaukkuunsa. Ikärasistisista, sovinistisista ja opportunistisista syistä johtuen toivoin, että laukusta kaivettaisiin sisäänostoon vaadittavat 3.000 markkaa.

Ei-niin-kovin halvalta vaikuttavasta laukusta löytyi kourallinen valkoisia lätkiä, jotka rouva laittoi pöydälle. Valkoiset chipit olivat arvoltaan 5.000 markkaa kappale. Hän katsoi minua ja kysäisi minulta onko minulla mitään käsitystä paljonko arvoisia merkit ovat punnissa. Tästä päättelin hänet brittiläiseksi, joka myöhemmässä tarkastelussa osoittautui oikeaksi arvaukseksi. Sanoin, että viidensadan punnan hujakoilla. Hän sanoi hyvä, ja jätti merkit eteensä.

Hän pelasi aika paljon enemmän käsiä kuin minä, eikä onni ollut myötä. Siitä huolimatta, että hän pelasi useimmat potit loppuun asti. Mutta merkkien siirtyessä hänen edestään muille pelaajille, niin hänen kätensä löysi aina käsilaukusta varapatruunoita. Valkoiset merkit hänen laukussaan eivät olleet ainakaan kovin niukka luonnonvara.

Hän viihtyi seurassamme koko turnausviikon. Paikalla oli muutama muukin saarivaltakunnan edustaja, joista yksi kertoi tulleensa Suomeen nimenomaan siksi, että oli kuullut Sandran eli juuri kyseisen rouvan olevan tulossa katsomaan yötöntä yötä ja pelaamaan hiukan korttia.

Kysyin, että mistä rahaa on noin paljon laukkuun siunaantunut, koska en arvellut hänen niitä pokerissa voittaneen. Hänen aviomiehensä oli puuhastellut pystyyn kuulemma menestyksekkään teollisuusimperiumin. Kuten kaikki kunnialliset liikemiehet, niin hänkin oli saanut sydänkohtauksen ennen eläkkeelle jäämistään. Kun pesä oli realisoitu, oli leskelle jäänyt sen verran Englannin kuningattaren kuvia, että minun ei tarvitsisi olla huolissani valkoisten merkkien ehtymisestä.

Siihen aikaan kasinolla sai vielä pokerinpelaajien aamupalaa kahdeltatoista alkaen, ja sen seurauksena meillä oli aina vilkkaat päiväpelit. Minä olin turnausviikon ajan kasinolla siis noin kuusitoista tuntia per päivä. Ollapa vielä nuori ja hyvä työmoraali!

Seuraavana päivänä ensimmäiseen pöytään istahti itseni lisäksi myös Sandra. Pelinä oli sama 50-50 pottiomaha. Melko varhaisessa vaiheessa eräs pelaaja korotti kahteensataan, mikä on potinsuuruinen avauskorotus, jos kukaan ei ole vielä maksanut. Hän taisi korottaessaan vilkaista Sandraa. Brittileidi alkoi punottaa kovasti. Sitten hän alkoi raivoamaan vastapelaajalle, joka tosin ei ymmärtänyt englantia kovinkaan paljon.

Minä sen sijaan ymmärrän jonkun verran, ja ajauduin paniikkiin. Sandra nimittäin oli ymmärtänyt, että vastapelaaja oli nimittänyt häntä ”cocksuckeriksi”. Olin jutellut hänen kanssaan mukavia pitkät pätkät edellisenä päivänä, ja yritin pelastaa tilannetta. Koitin rivakasti selittää, että suomeksi ”kaksisataa” on englanniksi two hundred, ja että herra ei missään tapauksessa ollut halunnut nimittää häntä kullinlutkuttajaksi.

En saanut häntä heti vakuuttuneeksi. Hän arveli minut ammattipeluriksi, joka vain yritti paikkailla kaverinsa loukkausta saadakseen hänet jäämään peliin mukaan. Tässä hän toki oli osin oikeassa. Hän jäi kuitenkin vielä pelaamaan raivosta pihisten. Onneksi vähän ajan päästä joku korotti kahteensataan, ja jakaja ilmoitti ääneen korotuksen suuruuden: ”kaksisataa”. Selitin hänelle, että uskooko hän jo minua, vai epäileekö hän jakajankin sanovan ääneen ”cocksucker”.

Ilmeestä näin, että nyt syttyi pimeässä huoneessa kirkas lamppu. Hän pahoitteli kovasti aiheetonta syytöstään, minä toimin tulkkina, ja peli jatkui hyvässä hengessä loppuviikon.

Tarinan opetus on se, että vieraiden kielten osaamisesta on paljon kaikenlaista hyötyä ja väärinymmärtämisestä voi olla paljon vahinkoa. Huonon englanninkielen osaamisensa vuoksi ystäväni Jari Salonen meinasi aiheeseen liittyen muutama vuosi myöhemmin saada ison tahattoman vahingon aikaan Suomen pokeriyhteisölle.

Olimme olleet ”No Fear” Salosen kanssa Pietarissa samaan aikaan kuin britannianintialainen Lallit Khajuria. Lallit on erittäin mukava mies, ja hänkin pelaa hieman enemmän käsiä kuin minä tai Jari. Olimme ystävystyneet, ja saimme Lallitin tulemaan kokeilemaan myös Suomen turnausviikkoa.

Yhden Helsingin turnausviikon jälkeen Lallit oli hyvin tyytyväinen saamaansa kohteluun, ja kertoi tuovansa jatkossa mukaansa myös Chandran, eli isoveljensä.

Salonen alkoi räkättää: ”Bring us Sandra, yes bring us Sandra”! Kun Jari räkättää, niin keskikokoista suurempi räkättirastasparvi kalpenee. Tilanne oli vähintäänkin kiusallinen. Puhe oli nimittäin Khajurian klaanin päämiehestä, Lallitin suuresti kunnioittamasta isoveljestä. Nuorempi Khajuria ei sanonut mitään, mutta vaivautunut hymynsä kertoi paljon. Hän tiesi meidät molemmat ammattipelureiksi, jotka yleensä eivät todellakaan pilkanneet asiakkaitaan. Lallit ei luule voittavansa pokerissa, mutta tykkää kovasti pokerin pelaamisesta. Intialaisessa kulttuurissa ymmärtääkseni kasvojen säilyttäminen on varsin korkeassa kurssissa.

Tämä tilanne laukesi nopeasti sitten kun Salonen oli lopettanut Lallitin, itsensä ja minun selkään taputtelun ja räkätyksen. Selitin Köyliönjärven sankarille, että Jari luulee Lallitin tuovan paikalle kävelykeppiä käyttävän brittileidin nimeltä Sandra. Jari ei edes tuntenut Chandraa, mutta minä olin pelannut hänen kanssaan Lontoossa aiemmin, ja tunsin tapauksen.

Onneksi kaikki Victorian kantapelaajat, joihin Khajurian veljekset kuuluvat yhä edelleen, tiesivät Sandran. Hän oli hyvän ja miellyttävän peliseuran maineessa Lontoossa. Nyt Lallit alkoi jo nauraa vapautuneesti, ja selitti Jarille, että valitettavasti hän ei aio tuoda tosiaan Sandraa, vaan isoveljensä Chandran. Jos mahdollista, niin minusta vaikutti siltä, että tavallisesti mitään häpeilemätöntä Jari Salosta jopa pikkaisen hävetti.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

P.S. Helsinki-Vantaan lähtöselvityksessä minulta kysyttiin ”Minne olette matkalla?” Vastasin, että ”Olen menossa sinne missä on miellyttävä ilmasto, hyvää ruokaa ja kauniit naiset”. Missä siis kirjoitin tämän?