Connecting Flights to Las Vegas

Aki Pyysing

Meillä piti olla alun perin erinomainen lento Helsingistä Las Vegasiin. Lähtö Helsingistä klo 14.05 on täydellinen aika neljältä nukkuman käyvälle. Puolentoista tunnin vaihto Heathrowlla on sopivan tiukka. Vegasissa piti olla perillä klo 19.10,  joka on Suomen aikaa 05.10, eli hyvä aika käydä nukkumaan.

Naureskelin ennen lentoa Juha Helpin ja Joni Jouhkimaisen bisnelipuille. Toki nyt toista tonnia voi polttaa turhempaankin kuin bisneslentämiseen, mutta minä en ole koskaan nähnyt siinä juuri valueta.

Bisneksessä pääsee ensimmäisenä ulos ja saa ilmaiset juomat oikein lasissa ja vähän enemmän jalkatilaa. Nykyisissä lentokoneissa lähes kaikissa mahtuu kyllä normaalikokoinen istumaan ihan karvalakkiosastollakin.

Juomaa saa joko rahalla tai ilman (yhtiöstä ja lennosta riippuen)ja ei se muovimukista niin paljon huonompaa ole. Ainakin minulle on tavallisesti hyvin maistunut. Bisnesliput olen siis nähnyt enemmän pippelinpidentäjinä kuin järkevinä investointeina.

Helsinki-Vantaalle lähdin normaalisti eli tähdäten kentälle tunnin ennen lähtöä. Äkkinäisiä pelotellaan menemään kentälle monta tuntia ennen koneen lähtöä. Minä en mene, koska olen huomannut lentokenttäympäristön varsin humalluttavaksi.

Kentällä olivat herrat Helppi ja Jouhkimainen ehtineet jo loungeen, jonne tavallisilla kuolevaisilla ei ole asiaa. Seurustelin sitten Mr. Happy Joen ja Mr. Jamesonin kanssa. Hyvin meillä juttu kulki.

Hupaisaa on, että joku konsultti on pari vuotta sitten käynyt laittamassa Helsinki-Vantaan ravintolahenkilökunnan myyntipuheen uusiksi. Nykyisin jos otan siiderin, kysytään poikkeuksetta menisikö jotain syötävää. Jos otat syötävää ja juotavaa, tarjotaan vielä iltapäivälehteä. Tarkkailkaapa.

Sama konsultti on kierrellyt viime vuodet ainakin S-ryhmän baareja. Jos menen siiderille, tarjotaan pientä terävää viereen. Jos tilaan siiderin ja shotin tyrkyttämättä, tarjotaan naksuja.

Tämä on sinänsä baarin kannalta järkevää, olen varmasti muutaman kerran tilannut jotain lisää, kun on nätisti pyydetty. Mutta konsultti voisi kertoa, että myyntilitanian hokeminen samassa muodossa soveltamatta herättää tosiaan hilpeyttä.

Huuhaa ja Jouhki sentään tervehtivät matkallaan Finnairin loungesta bisnespaikoilleen koneen eturiviin. Etukäteen oli vähän jännittänyt, mahtavatko high rollerit myöntää tuntevansa ihmisiä myös alemmista sosiaalisista luokista.

Lennon aikana menin kerran häiriköimään koneen etuosaan. Tämä on periaatteessa kiellettyä, joten menin lupaa kysymättä. Hetken tarkkailin poikien puoliavokinkkiä. Rahiksen hymypoika näytti siltä, että gintonic- lasiin oli sekoitettu suolaa sekaan ja iGamen babyProlla oli suupielet korvissa. Arvatkaa kumpi oli voitolla.

Kun aloin lämpimikseni kysellä poikien seksielämästä (nuorten miesten punastuttaminen on lempiharrastuksiani), heitti lentoemäntä minut takaisin paarialuokkaan. Eikö hän ollut kiinnostunut vastauksista, ihmettelin. Hän sanoi, että jos yläluokkaa aikoo tavata, on sen syytä tulla kansan luokse eikä toisinpäin.

Myivät sentään punaviinia vielä loppumatkastakin. Kone jäi hetkeksi etsimään laskeutumisaukkoa Heathrown yllä ja olimme parikymmentä minuuttia myöhässä. Minulle tultiin kertomaan, että kentällä olisi joku ohjaamassa jatkolennolle.

Juhan ja Jonin lisäksi koneessa oli mystinen neljäs mies menossa Vegasiin, jota hetken odottelimme. Kun ei näkynyt, singahdimme kiireen vilkkaa jatkolentoterminaalia kohti.

Olimme hyvissä ajoin eli vajaat 40 minuuttia ennen lähtöä portilla, jolta löytyi kadonnut neljäs mies, joka osoittautui länsinaapuriksi. Hyvä etten sanonut, että hyvinhän tässä ehtii.

Koska koneeseen meitä ei sitten koskaan päästetty. Virkailija tutki lippuja, raapi päätään, tutki tietokonettaan, soitteli ja lopulta sanoi ”I’m sorry, too late”. Bisneslippulaiset oli buukattu koneeseen jo Helsingissä, mie ja svedu olimme saaneet boarding passin vain ensimmäiselle lennolle.

Nyt tajuan, että tässä vaiheessa olisi pitänyt olla aggressiivisempi. Annoin svedun koohkata seuraavan päivänä olevista viidestätoista kokouksestaan ja lähinnä tarkkailin tilannetta. Brittejä eivät ruotsalaisen elämää suuremmat kokoukset paljon kiinnostaneet.

En heti tajunnut, että British Airways oli ylibuukannut lennon ja meidät löydettiin sopiviksi rannalle jätettäviksi, kun Finskin kone oli vähän myöhässä. Ylibuukkauksesta vastaa BA, myöhästymisestä Finnair. Jatkossa aion vaatia äänekkäästi boarding passia myös jatkolennolle jo Helsinki-Vantaalla. Imo britit kotikenttäedun turvin vedättivät tässä suomalaisia.

Meidän käskettiin mennä viitosterminaaliista kolmoseen vaatimaan Finnairilta uusia lippuja ja majoitusta. Tämä toteutuikin pienen etsinnän ja seitsemän puhelun jälkeen. Tarjottiin oikein vaihtoehtoja: Voisin lentää Newarkiin, ottaa sieltä huoneen muutamaksi tunniksi ja jatkaa sieltä Vegasiin. Toinen oli ottaa huone Lontoosta, ja lentää seuraavana päivänä L.A.:n kautta Vegasiin.

Koska olen toipuva unihäiriöinen, otin jälkimmäisen. Näin voisin nukkua täydet unet ja juoda hyvää brittisiideriä. Sain melko pitkän odotuksen jälkeen voucherin hotelliin, dinneriin, aamiaiseen ja bussiin. Jos haluaisin laukkuni, minun pitäisi mennä metsästämään sitä viitosterminaalista.

Minulla on ollut pahana tapana päivittäinen paidan vaihto, joten lähdin jahtaamaan laukkua. Ylitin itseni ja kysyin ohjeita yli kymmeneltä ihmiseltä, joiden avulla lopulta löysin ”staff security”- huoneen ja pääsin arrivals- osastolle kyselemään laukkuani.

Ystävällinen lentokenttähenkilö tilaisi laukkuni, ja sanoi sen tulevan ”In 10 -15 minutes”. Sitten hän lähti kotiin ja minä odottelin laukkua vajaan tunnin, kunnes menin kyselemään uudestaan. Uusi virkailija soitti jollekulle, jonka haukkui pystyyn ja laukku tuli tällä kertaa juuri siinä kymmenessä minuutissa.

Minulle oli annettu tosiaan bussilippu, mutta kun en nähnyt pubia, jossa myytäisiin siideriä, otin taksin omaan piikkiin ja menin hotelliin. Hotellissa lueskelin ensin ravintolassa ja sitten pubissa Mark ”Animal” McYoungin “A professional’s guide to ending violence quickly”ä ja harmittelin, etten ollut kentällä aloittanut mitään väkivaltaa.

Helppi soitteli nimittäin vielä 20 minuuttia sen jälkeen kun meille annettiin kättä naamaan, ettei kone vielä edes boardaa. Tällöin tosiaan vasta tajusin, että meitä on kusetettu.

Poikkeuksellisesti lähdin seuraavana päivänä lennolle niin, että olisin kentällä jo puolitoista tuntia etuajassa. Halusin nimittäin laukkunikin mukaan.

Aika oli vähän hätävarjelun liioittelua. Olin portilla siideripintti edessä reilusti etuajassa. Kone lähti melko ajallaan. Minulla olisi kireähkö vaihto toisessa päässä, 2h 15 minuuttia. Tämä ei kuulosta kireältä, mutta minulla oli edessä U.S. Immigration + yli 10.000 dollarin käteisen tullaus. Lueskelinkin menomatkalla seitsemän punaviinin voimin Andy Langdonin ”Connecting flights”ia, jossa ei tosin varsinaisia vinkkejä lentojen kiinnisaamiseen ollut.

En ollut ennen tullut maahan L.A.:ssa, joten mitään havaintoa systeemien toimivuudesta ei ollut. Verrattuna New Yorkiin Los Angeles oli läpimarssi. Ainoa ongelma oli vähän myöhässä ollut kone ja kuolemaa tekevä tullivirkailija, joka ei vaatinut nähdä rahoja, mutta syötti lomakkeeni tietoja koneelle hyvin rauhallisin ottein.

Tässä tilanteessa viimeinen virhe on muuten sanoa, että olisi vähän kiire. Mustanaamiolle ja U.S.Immigrationille ei nimittäin vittuilla. Minulla oli punainen express transfer- lappu päällimmäisenä kädessä, joten hän hyvin tiesi, että tulisin maahan ihan mielelläni rivakasti. Tunnilta tuntuneen kymmenminuuttisen jälkeen tuli valmista ja hilpaisin matkaan.

Baggage transferissa laukkuni otettiin soiton jälkeen vielä vastaan. Kiilasin turvatarkastusjonossa punaisen taikalappuni turvin ja ehdin portille 20 minuuttia ennen lähtöä. Joka tosin oli siirretty puoli tuntia eteenpäin.

Nyt totesin, että voisin vihdoin rentoutua ja menin baariin ja tilasin ihan tyrkyttämättä draftin ja shotin. Hivenen hymyilytti tarjoilijalyylin papereiden kysyminen, mutta Amerikka on Amerikkaa.

Sitten menin takaisin portille. Pian ilmoitettiin, että kone lähteekin kolmen ja puolen tunnin päästä. Edelleen ajattelin positiivisesti, että ehtiipä laukku sentään mukaan.

Hipsin takaisin ravintolaan, tilasin kanasalaatin, valkoviinin ja draftin. Konjakkia ei ollut, joten otin aterian jälkeen kahvin ja viskin ja menin lukemaan kirjaa penkille.

Nythän kello oli jo Suomessa 06 aamulla, eli Akin nukkumaanmenoaika ohi. Niinpäs sitten nukahdin penkille. Kun heräsin, olivat ihmiset ympäriltäni kadonneet. Lennon lähtöportti oli vaihdettu neljännen kerran. Lähdin ensin paniikissa väärään suuntaan. Sitten löysin ensin lähtevät lennot- taulun, jossa luki ”closing”. Ei siis final call, vaan closing. Juoksin portille, ja onnistuin kampeamaan itseni vielä sisään.

Viimeinen lento meni näppärästi nukkuessa, mutta laukkuhan ei sitten tietenkään tullut mukana. Bellagion kaupasta löysin Amerikan aamussa adapterin ja hammasharjan. Bellagiopaitaakin katselin, mutta sata dollaria pikeepaidasta ahdisti liikaa.

Jakoakaan en ole vielä pelannut. Kävin aamupalalla Bellagion Snackissa ja pokerihuoneesta löysin vanhoista tutuista Christoph Hallerin ja italialaisen Nicolon – ja paljon puoliavokinkkejä. 10/20 No Limit Holdemia oli aamusta vain yksi pöytä. Pitkälle on Risto Pönniön luomus lentänyt. Vielä kun minun laukkunikin lentäisi paikalle.

Paita olisi kiva vaihtaa tänäänkin.

P.S. Akin toisesta Vegaspäiväkirjasta voi seurata, pääsenkö koskaan pöytään asti.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.