Ei ole kuin hyviä pokerinpelaajia

Mikael BoldtLuin juuri Anthony Beevorin “The Second World War”. Loppukiitokset (Acknowledgements) hän aloittaa varsin sympaattisesti sanomalla, että kirja syntyi häpeäntunteesta, joka johtui siitä, että kaikki olettivat hänen olevan toisen maailmansodan erikoisasiantuntija. Hänhän on kirjoittanut mm. Stalingradista, Berliinistä ja Kreetasta. Mutta hän tiesi itse miten puutteelliset tiedot hänellä oli monista sodan vaiheista.

Samalla logiikalla minun pitäisi kirjoittaa pieni kirjasto pokerista.

Koska pokeriansioni eivät ole johtaneet asuntoon Monacossa, sviittiin Bellagiossa tai Ferrariin, tiedän olevani huono pokerinpelaaja. Mutta tässä ei ole koko totuus.

Kirjoitin taannoin kolumnin “Tuuria vai taitoa “, josta sain oikeutettua kritiikkiä, koska siitä saattoi saada kuvan, että pokeri voi olla tuuripeli. Peixinho osui naulan kantaan, todetessaan että pelaaja, joka on “in the red” pidemmän aikaa luottavaisesti voi etsiä syitä siihen peilistä.

Pian tämän jälkeen PikkuPro hyvässä blogissaan (Pikkupron kotiinpaluu nykynimeltään) kirjoitti pitkästä sarjasta tappiollisia PLO-istuntoja. Hän kyseli muilta ammattilaisilta ja vakkareilta niiden pisimmistä tappioputkista ja konsensus näytti olevan, että seitsemän livesessiota häviten on maksimi.

PikkuPron pieni kyselytutkimus on kaikessa yksinkertaisuudessa loistava osoitus pokerin taitoluonteesta. Jos joku on pelannut tuhansia sessioita, eikä kokenut, niin kuin tilastotiede edellyttäisi, monta kymmentä tappiollista sessiota peräkkäin on vastaansanomattomasti selvää, että kyseessä on taitopeli. Toivottavasti joku tekee väitöskirjaa tai edes gradua aiheesta. Siitä voisi lähettää joitakin kymmeniä kappaleita Jouni Laiholle.

Mutta takaisin aiheeseen. Kaikki tiedämme rinkipeleistä joissa on ikuisia häviäjiä. Voisin itse nimetä kolme tai neljä kassun vakiopelaajista ja lisää jos katki menneet otetaan lukuun (Boldtit et consortes). Olen lukenut ja kuullut kotipeleistä, joiden ikuiset häviäjät maksavat kymmeniä tuhansia vuodessa, vuosikymmenien ajan.

Nämähän varmasti ovat huonoja pelaajia?

Ei suinkaan. Ja voin todistaa väitteeni. Pelaisitko mieluummin mainitun harmaan massan kanssa, vai Doylen, Jensin, Danielin, Grospellierin, Fergusonin, Antoniuksen ym. kanssa. OK, jos olet todellinen huippu, haluaisit kehittyä pelaamalla isojen poikien kanssa, mutta viivan alapuolta ajatellen, surkimukset ovat sinulle ”hyviä pelaajia”.

Kun itse (harvoin) olen törmännyt pelaajaan, jonka yli voin kävellä, olen usein hävinnyt melko tahallani loppuillasta, kun juopuneisuuteni tekee minusta yliempaattinen.  Salainen toiveeni onkin, että pääsisin pelaamaan jonkun Guy Lalibertén kanssa, jolloin empatiaa ei tarvitsisi tuntea.

Ja tässä törmätäänkin mielenkiintoiseen kysymykseen. Pelasin kerran kolmikätistä isoa seveniä Joseph “Pepe” Klingerin ja tuntemattoman nuorukaisen kanssa. He olivat pelanneet läpi yön CCCssä ja liityin seuraan vähän ennen puolta päivää.  Minimum buy-in oli 50K ATS eli 4K€ ja peli

1000-2000, eli 60€/120€. Nuorukainen kertoi hävinneensä raskaasti ja oli murtumaisillaan. Yhtäkkiä hän rupesi voittamaan ja minä siinä sivussa voitin pikkuisen. Kun Pepe oli hävinnyt 100 000 ATSia nuorukaiselle ja “as collateral damage” 20 000 minulle, nuorukainen lähti. Ja minä – hölmö – jäin. Minulla ei tietenkään ollut mahdollisuuden häivääkään. Mutta nuorukainen tuli illalla takaisin. Pepe tiesi mitä teki.

Sivumennen sanoen on hurja osoitus hänen taidoistaan, että pystyi häviämään noin suunnatusti, minulle vain 20K ja tulevaisuuden pitkäaikaisuhrille 100K. Nuorukainen oli Pepelle hyvä pelaaja.

Paljon on puhuttu näillä sivuilla kaloista, hehkutettu todistetuista tyhmyyksistä. Tämä on lapsellista ja osoittaa huonoa pelisilmää. Kahdestakin syystä. Joku toivoton voi kehittyä superpelaajaksi. Stu Ungar hävisi nopeasti pari biniä, kun aloitti isot NLHE-pelit Vegasissa, haki lisää fyffeä lokerostaan ja yhdeltä istumalta rupesi voittavaksi! Toinen syy on se, että Gates, Laliberté ym. saattavat vittuuntua, jos kuulevat pejoratiivisia huomautuksia itsestään, vaikka toisen tai kolmannen käden kautta.

Luulen että se oli Greenstein joka kertoi rikkaasta liikemiehestä, joka saapui Vegasiin säännöllisin väliajoin, häviten joka kerta jokunen 100K$. Kerran prot, hänen lähtiessään näyttivät ilonsa hieman ennenaikaisesti ja hän kääntyi, sanoen “I come here once in a while to blow off some steam. I know I am beat and I don’t mind. But every time I come, I see the same faces, grinding out a living. You tell me where the biggest jack-ass is to be found.”

Eli kaikki pokerinpelaajat ovat hyviä – perspektiivistä riippuen.