Elämä friikkinä

Aki PyysingRaha-automaattiyhdistyksen arvion mukaan nettipokerin pelaajia on 200 000 – 300 000. Näistä aktiivisia pelaajia arvellaan olevan 30 000 – 50 000. Poikkeuksellisesti olen monopolin arvioiden kanssa samaa mieltä. Osaan (toki pieneen) pelinjärjestäjien tietokannoista minulla ei aivan suoraa pääsyä ole, joten minunkin tietoni ovat osin valistuneen arvauksen varassa.

Pokeritiedossa on kiistelty useampaan otteeseen sekä siitä, että montako suomalaista tienaa elantonsa pokerilla että mikä on pokeriammattilaisen määritelmä. Minun määritelmäni on edelleen sama, eli jos tienaa riittävästi rahoittaakseen elinkustannuksensa, on ammattilainen. Ammattilaisia arvelen olevan matala nelinumeroinen luku. Ja luku on selvästi pienempi kuin kaksi vuotta sitten. Vuonna 2000 ammattilaisia Suomessa oli kymmenkunta, joten tilanne elää koko ajan.

Monet pelaamisella elämisensä rahoittavat kertovat avoimesti pelaavansa vain rahan takia. Tämä on sinänsä surullista, jos joutuu tekemään työtään vain rahan takia. Mutta toisaalta niin tekee valtaosa maailman väestöstä.

Minä olen siinä onnellisessa asemassa, kuten olen useaan otteeseen hehkuttanut, että teen työtä, josta nautin. Ymmärrän hyvin, että kaikkien päivää ei pelasta Kilpparin bluffaaminen, mutta minä luultavasti muistelen kahta peräkkäistä onnistunutta viimeaikaista operaatiota lämmöllä vielä kiikkustuolissakin.

Vastoin kaikkia tapojani poikkeuksellisesti näytin, koska kukaan ei muuten olisi uskonut. Grand Casinolla vallitsevan konsensusnäkemyksen mukaan Kilpparia ei voi pillittää. Minun filosofiani mukaan potin ostaminen kaverilta, jolla ei käsittääkseni juuri koskaan ole mitään, on paljon helpompaa kuin sellaiselta, jolla on lähes aina saletit. Lisäksi haasteelliset tehtävät ovat minua aina viehättäneet.

En muistele lämmöllä potteja, joissa olen tyrkännyt merkit sisään huonoilla, ja sitten onnistunut ohivedossa. Verenpaineeni nousee edelleen, kun muistelen ehkä rahallisesti suurinta ohivetoani Aviation Club de Francella vuonna 1999:

 Nuori aloitteleva pokerinpelaaja David Benyamine reissasi potin 10.000 frangin pöydässä keskipositiosta, ja lähes kaikki maksoivat minä mukaan lukien pienessä blindissa kädessäni JJQT.

Floppi AJ6, jossa jätkä ja kutonen herttaa, ei ollut huonoimmasta päästä. Tosin saatan olla pahimmassa tapauksessa neljässä outissa. Koska Benyamine löi tuolloin, ja luultavasti yhä edelleen lyö reissattuaan potin ässälliseen floppiin kerran kerrasta, sökötin, ja David toki löi. Minä ainoana maksoin.

Davidilla oli mielestäni kolme mahdollista kättä, jotka olivat todennäköisyysjärjestyksessä: 1. ei yhtään mitään, 2. ässä kiinni ja ässävärin veto ja 3. kolme ässää. Kellään muulla ei ässiä voinut olla, koska antepelissä kaikki mukana olleet olisivat ässillä rereissanneet aivan varmasti. Joten pelkkä maksu mielestäni oli silloin ja on yhä edelleen paras vaihtoehto.

Turnissa tuli blanco eli merkityksetön kortti, ja minä sökötin uudelleen, koska oletin Davidin lyövän uudelleen kaikilla käsillään, ja päättelin katsella miltä lyönti näyttää. Livepelin dynamiikasta tietämättömille valaistakoon tässä, että livepeleissä ei yleensä tarvitse päättää etukäteen, mitä tekee tietyn seuraavan actionin perusteella, vaan voi jäädä odottamaan lisäinformaatiota. David vastoin odotuksiani löi vähän alle potin suuruisen lyönnin. Yllättävää oli siis lyönnin suuruus, ei lyönti sinänsä.

Minun imagoni oli tuolloin kaljun kyylän imago. Omasta mielestäni kuitenkin ajattelevana kyylänä päättelin rivakasti, että nyt lyötiin viimeinen ostoyritys nittiä vastaan, ja siitä on tehty vähän tavallista halvempi. Tuohon aikaan maailmassa ei alipotin lyöntejä Pariisissa juuri harrastettu. Niinpä reippaasti checkreissasin itseni all-in, jonka Benyamine maksoi välittömästi. Olimme saaneet lähes 100.000 frangin potin aikaiseksi. David sanoi ”I have three aces”, minä käänsin kortit auki ja sanoin turhautuneena ”I have three jacks and a gutshot”, jakaja käänsi patakurkon, ja Ranskan isoD näytti kolme ässää ja värinvedon, joka ei enää riittänyt, koska välivetoni oli tullut maaliin.

Tämä potti ottaa minua edelleen päähän, vaikka sen voitinkin. Miten saatoin työntää merkkini niin huonoilla? David löi tietenkin alipotin, koska arveli, että ei saa mitenkään muuten maksua kaverilta, joka ei tavallisesti maksa mitään. Checkreissuni on varmasti Davidista täytynyt olla yllättävämpi kuin aikaistettu joulu, ja maistua paremmalta kuin tavallista herkullisempi patonki.

Monet hehkuttavat onnistuneita ohivetojaan, minä häpeän. Mutta pidän rahat, enkä pyytele anteeksi. Ohivedot kuuluvat olennaisena osana pokeriin. Ja altapäin saa parhaat maksut, kuten sanonta kuuluu.

Tiedän, että minua katsotaan sekopäisenä söpöttäjänä, kun tilitän joskus jopa puolentoista vuosikymmenen takaisia jakojani. Mutta olenkin friikki. En pääse ikinä yli siitä, että kippasin AQ:n Ivo Donevin standardia isoblindipilliä päin vuonna 2001 turnauksen keskivaiheilla. En vain ollut nähnyt, että tämä oli miehen perusvalikoimassa, mutta joka tapauksessa kippi oli hirveä. Ivo ei näyttänyt korttejaan, mutta pokerinuorison termiä käyttääkseni AQo murskaa Ivon rangen. Katselin miehen touhuja samassa turnauksessa nimittäin finaalipöytään asti, jossa Ivo pihisti itselleen jätkät minun kuutosparisyöksyäni vastaan ja jätti minut viidenneksi.

Paljonko minun kaltaisiani friikkejä on, jotka elävät ja hengittävät pokeria ja pitävät sitä terveenä ja hyvänä valintana en tiedä. Ilmoittautukaa ihmeessä kommenttiketjuun. Teen siis tässä empiiristä tutkimusta aiheesta. Reippaasti lapa pystyyn ja tunnustakaa!

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.