Eliten terassilla

Markus BundersMihinkäs tässä kiire, valmiissa maailmassa. Juon yöllisiä pokerivoittojani, Eliten terassilla. Riittävät melkein kahteen gin toniciin. Sitten joudun turvautumaan edellisen sukupolven voittoihin. Vera Lynn laulaa korvissani venyvällä mustavalkomaailman äänellään, rouvat siemailevat valkoviinejään. Olisimme lomalla, jos olisimme jonnekin matkalla, mutta emme ole. Olemme perillä.

Eliten terassin perille tulleet ovat iäkkäitä. Aika on vapauttanut heidät. Tätä kirjoittaessani ambulanssi saapuu sireenit soiden ja noutaa valkoiseen jakkupukuun sonnustautuneen rouvan ikkunan viereisestä pöydästä. Ennestäänkin vaimea terassi viettää tahattoman hiljaisen hetken ja supattelee sitten valkomustille teititteleville tarjoilijoille tilauksensa. Bourbon, samppanja ja kuiva sherry löytävät ystävänsä.

Itse olen nuori, 33, mutta jokseenkin samassa tilassa. Kenties nopean aineenvaihduntani, alati muuttuvan mieleni ja sitä noudattavan tahtoni ansiosta. Olen ollut kaksi ja puoli vuotta eläkkeellä, istunut kymmenen oopperaesitystä, saanut kausikorttituolin radion sinfoniaorkesterin keskiviikkosarjassa ja verenpainelääkityksen. Palstallamme vittuilevat pelanneeni elämän läpi.

Perille pääsy edellyttää tavoitteiden loppumista tai ainakin supistumista nykyhetkeen. Monelle vanhuus pakottaa supistamaan tavoiterangeaan ja keskittymään välittömään selviytymiseensä. Minulle perustarpeitteni tyydyttyminen, kokemukseni ja teoreettiset ajatukseni ovat johtaneet samaan lopputulokseen. Kun välittömään selviytymiseeni ei sattuman ja jumalien ansiosta tarvitse keskittyä, jää jäljelle miellyttävä nykyhetki, jossa viihtymistäni rajoittaa ainoastaan yliminäni satunnainen vaatimus egoni tyydyttämisestä, mihin tarkoitukseen Pokeritiedon kolumnini sopivat hyvin.

Perille pääsyn teoreettinen pohja on helppo: aika-avaruudellinen malli siitä, mistä tulemme, missä olemme ja minne menemme. Roolimme siinä on vapauttava. Tunteiden suhteen ratkaisu on selvästi vaikeampi, sillä mielellä on vaikeus päästää irti (tavoittelusta), kuten elokuvassa Matrix osuvasti todettiin.

Ratkaisuni on ollut vaistojen ylikorostaminen. Kun rakastelulle, ruokailulle ja nukkumiselle antaa riittävästi tilaa tietoisuudessaan, riittävät nämä perustarpeet syrjäyttämään mieleen pesiytyneet ylemmän tarvehierarkian vaatimukset, kuten sosiaalisen aseman, materiaalisen jatkuvan kasvun ja ennen kaikkea näihin liittyvän alitajuisen syyllisyyden tunteen, jota perisynniksi kulttuurissamme kutsutaan.

Eliten terassi ei siis ole vain kadun varren kallis juottola. Se on tavoitteiden hautausmaa, loppusijoituspaikka. Mitä nuorempana sinne ymmärrämme jäädä, sitä pidempään voimme nauttia sen seireenisyydestä. Jossain alitajunnassa yliminämme vielä yskähtelee, mutta levollisesti: We’ll meet again, Don’t know where,don’t know when. But I know we’ll meet again, some sunny day.

Markus Bunders