Hankintahinnan harhauttamat

Aki Pyysing

Rock Pokerissa nauttivat ilmaisesta lounaasta eli tässä tapauksessa 200 euron arvoisesta turnauslipusta ”rock-taustaiset bounty-pelaajat”. Bounteja on alle kymmenen, pelaajia 150 ja kolme ensimmäistä tippujaa ovat lähes poikkeuksetta rock-taustaisia. Ruokatauolle ei selviä tavallisesti yksikään.

Turnausjohtaja Jänkä haastattelee tippuneet ja kysyy aina saman kysymyksen ”Mitenkäs tässä nyt näin kävi?”. Toisena tippunut Jethro Rosted (rock-tausta???) vastasi varmasti monen muunkin puolesta, että ”Onhan tässä koko ilta aikaa ryypätä”.

Olen vetänyt entisen elämäni ihmisten aloitteesta pari kolme ilmaisturnausta vuodessa. Turnausstruktuurit olen rakentanut siten, että alussa on paljon tilaa pelata (tai odotella).  Ajatuksena on, että peli jatkuisi mahdollisimman monella mahdollisimman pitkään.

Lopussa painetaan kaasua, koska turnauksesta tippuneet painostavat mukana olevia lopettamaan turhan turnauksen pelaamisen ja lähtemään baariin. Finaalipöydän huumaa maistamaan päässeet taas eivät haluaisi lähteä ainakaan ennen kuin ovat voittaneet turnauksen. Toisaalta he eivät tässä vaiheessa haluaisi pelata huonoilla korteilla. Kaikille osapuolille on eduksi, että tällaisessa turnauksessa otetaan lopussa hyperturbovaihde päälle.

Mukana on välillä täysin neitseellisiä pokerinpelaajia. Näille annan ohjeeksi, että älkää pelatko aluksi käytännön yhtään mitään. Jos saatte hyvät eli kaksi hyvin isoa korttia korottakaa.

Viimeksi vetämässäni turnauksessa oli mukana tavallista enemmän aloittelijoita. Turnauksen ensimmäisessä jaossa kaikki maksoivat, kukaan ei korottanut. Ilmaisturnauksissa jaettuja strategiaohjeita kaikki eivät ilmeisesti ota kauhean vakavasti.

Rock-Pokeri ei ole kuitenkaan ilmaisturnaus, vaikka osa bountyistä pelaa sitä selkeästi sellaisena. Täysin tosissaan olen nähnyt näistä pelaavan Jussi Heikelän, Olli Kokon ja Kaarle Viikatteen. Ilmeisesti tarvitsee olla melko vahva pokeritausta, että ymmärtää, että vaikka turnauslipun on saanut ilmaiseksi, palkinnoksi on tarjolla oikeata rahaa. Muita pelaajia tämä ei tietenkään haittaa, läpällä vetäviä turnauspelaajia pitäisi olla enemmän jokaisessa turnauksessa.

Osa varmasti ajattelee, että ei ne rokkarit osaa pelata, ja siksi tippuvat heti. Minä väitän, että enemmän kyse on siitä, että he ovat hankintahinnan harhauttamia, eli vetävät läpällä, kun ei kerran maksa mitään. Ei ole kovin monimutkaista odotella turnauksen alussa vähän parempia kortteja.

Esimerkiksi ystäväni Jorma Vuoksenmaa tippuu tästä turnauksesta aina alkuvaiheessa. Lauantaisin on usein tarjolla myös kilpailevaa viihdettä, kuten ravit, jalkapalloa tai elävää musiikkia. Epäilen, että jos Jorma olisi laittanut kättä omaan taskuun, hän ei tippuisi ennen ruokataukoa kuin lähinnä ässien kräkkäytyessä.  Jorma nimittäin vetää turnauksen alkuvaiheet normaalisti jopa minun mielestäni ylitiukkaa.

Hankintahinta harhauttaa ihmisiä dynaamisessa maailmassa monessa asiassa. Aloittelevilla arvopaperikauppiailla on vahva taipumus realisoida nopeasti voitot ja pitää täältä ikuisuuteen tappiolla olevat. Aika iso osa sijoittajista pysyy tässä mielessä ”aloittelevina” koko uransa.

Itse asiassa juuri kukaan tuntemani spekulantti ei ole täysin vapaa tästä. Parin viikon sisään olen poikkeuksellisesti onnistunut olemaan pari kertaa hiljaa, kun hyvin kokeneet (ja vähintään semimenestyneet) sijoittajat ovat arvioineet sijoituksen myyntikelpoisuutta lähinnä siltä pohjalta, mitä siitä on maksettu. Taipumukseni möläytellä näkemyksiäni mielestäni epärationaalisia lausuntoja esittävien älyllisestä kapasiteetista ei ole vuosikymmenten varrella tehnyt minua mitenkään erityisen suosituksi.

Ei pitäisi olla kovin vaikeaa ymmärtää, että myyntipäätös pitäisi tehdä sen mukaan, miten arvelee jatkossa käyvän, eikä mitä historiassa on tapahtunut. Samaten pokeriturnaus kannattaisi pelata sen mukaan, mitä palkintopotissa on, eikä paljonko tiketti on maksanut.

On sellaisiakin sarvikuonoja, kuten minä, jotka pelaavat pikkuturnauksetkin tosissaan. Tosin välttelen liian pieniä (ja pitkiä) turnauksia, ja saatan survaista merkit melko kevyesti, jos tarjolla on käteispeliä esimerkiksi kiinalaisten turkisten ostajien kanssa. Tähän päätökseen vaikuttaa pelkästään turnauksen odotusarvo versus käteispöydän mehukkuus. Sillä olenko saanut lipun ilmaiseksi tai rahalla ei ole mitään merkitystä.

Aivan vastaavasti ei pitäisi olla mitään merkitystä pokeripäätöksiä tehtäessä, paljonko pottiin on itse sijoittanut. Potin koolla on paljonkin väliä, mutta ei oman sijoituksen osuudella siitä. Tämän pitäisi olla triviaa, mutta onneksi tämä on varsin harvoille käytännön totuus, vaikka teoriassa konseptin ymmärtävätkin.

Hankintahinta harhauttaa myös muita kuin sijoittajia. Tarpeetonta autoa seisotetaan pihassa, kun kukaan ei maksa siitä lähellekään sitä mitä siitä on maksettu. Auton nyt sentään useimmat pystyvät myymään tappiolla, niiden tulevasta arvonkehityksestä on useimmilla ihan oikea ja sama näkemys.

Asuntoa sen sijaan ei tappiolla pystytä tavallisesti myymään kuin panttihuutokaupassa. 1990-luvun alussa tapasin paljon ihmisiä, jotka luulivat asuntonsa tuplaten arvokkaammaksi, kuin käypä markkinahinta oli. Oman asunnon arvo vaan ei kerta kaikkiaan voi olla ihmisten mielissä alle maksetun hinnan.

Tietävätkö naiset, että ostetun vaatteen arvo vähintään puolittuu kassan kilahtaessa, en tiedä. Mutta koska uskon heidän tekevän vaatekauppansa vapaaehtoisesti, täytyy heidän ainakin ostohetkellä saada ko. rätistä enemmän iloa irti kuin maksamansa hinnan. Joten vaatekaupassa tulee mielihyvää lisää reilusti yli puolella ostohinnasta. Kauppiaan mielihyvän oletan tässä lisääntyvän vähintään hankintahinnan ja myyntihinnan erotuksella.

Valitettavasti en ole niin vapaa hankintahinnan tuomista harhoista, kuin haluaisin olla. Pidin kiinni Elcoteqin osakkeista, vaikka mielestäni yhtiön johto lähinnä valehteli osavuosikatsauksesta toiseen, ja näkymät olivat synkeät. Lopulta kysyin itseltäni: ”Ostaisinko tätä osaketta, jos sitä ei olisi yhtään.” Vastaus oli, että ”Pitäisin ostamista lähinnä mielisairaana.”

Kun ostaa neljääntoista euroon, ei neljään euroon myyminen varsinaisesti hymyilyttänyt. Tappiolla myyminen on vaikeaa karaistuneellekin spekulantille. Neljä euroa on kuitenkin selvästi enemmän kuin nykyhinta nolla euroa.

Ilmainen lounas alkuperäisenä jenkkisanontana ei muuten tarkoita sitä, että mitään hyvää ei saa ilmaiseksi. Suomalaiset mukaan lukien Urbaani sanakirja luulevat yleisesti näin.

Ilmaisia lounaita on kyllä tarjolla. Kävin esimerkiksi opiskelija-aikoina rekrytilaisuuksissa juomassa olutta ja punaviiniä (jotain ruokaakin oli) ilman tarkoitustakaan mennä näihin töihin. Goldman Sachsin naurettavilla aloitusliksoilla eivät nimittäin minun velkani olisi hoituneet.

Sanonnan taloustieteellinen (ja amerikkalainen) merkitys on, että joku aina maksaa kaikki lounaat. Rock Pokerin palkintopottiinkin joku laittaa rokkareiden rahat. Toivottavasti laittaa jatkossakin, jotta voimme edelleen nauttia hyvästä musiikista ja hankintahinnan harhauttamien bountyjen erinomaisesta actionista.

P.S. Pohdiskelin, mistähän johtuu, että suomalaisille ns. oikea hinta on niin tärkeä ja sen seurauksena kauppa käy nihkeästi. Ajattelin, että sillä on ehkä yhtymäkohta ”there’s no such thing as a free lunch” väärinymmärtämiseen. Voi ollakin näin, meillä lienee varsin yleinen käsitys, että kaupankäynti on lähinnä kusetusta, eikä lisää hyvinvointia. Tällä logiikalla myös ilmaisen lounaan tarjoajan täytyy olla varmistanut, että hän hyötyy tarjoamisesta.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.