Isojen pöytien houkutus

Markus BundersPelasin 1990-luvun lopussa kasinon pienimpiä viikkoturnauksia ja isompia aina, kun voitin niihin lipun. Tuloja minulla oli vähän, varallisuutta vieläkin vähemmän. Nittailin parhaani mukaan sekä pöydässä että sen ulkopuolella.

 

Eräänä levottomana sunnuntaina nostin kuitenkin tilini lähes tyhjäksi ja istuin 1000 markan pot-limit sököpöytään. Ei niin, että minulla olisi ollut siinä mitään edgeä; nittailu oli vain alkanut tympiä.

Jaon alkaessa minulla oli noin 1300 markkaa edessäni. Sain piiloässän ja siihen sopivan värikortin. Kaksi muuta pelaajaa oli mukana potissa. Neljäs korttini oli ässä. Oikeanpuoleisen pelaajan kättä en muista, mutta potin voittajan kyllä. Hänellä oli pinnassa kuningas, rouva ja pieni kortti. Sökötin, koska vihu oli lyönyt aiemmat streetit ja odotin hänen jatkavan lyöntejä. Mielessäni siinsi overcall oikealta. Vihu korottikin  ja oikealta tuli toivomani maksu. Päätin kuitenkin vain maksaa ja odottaa riveriä puskeakseni loput rahani pottiin. Viides kortti oli vihulle rouva, minulle blanko ja katkesin ässäparillani hänen rattaitaan vastaan.

Ensimmäisen ison rahallisen tappion jälkeen en saanut unta. Kävelin hotelli Presidentistä kotiini Alppilaan, jonka usean kuukauden vuokran olisin maksanut tuolla potilla. Kotoani vaelsin Kasarmitorin Carrolsiin. Sieltä ties minne. Kevätkesäinen yö, kuten viime yö, syöpyi mieleeni tappiontuskan maustamana.

Hautasin haaveet isommista peleistä ja pelasin pitkään 0,25/0,50 fixed limit texasia: peliä, jossa tein pienellä varianssilla 13 BB/100 -tuottoa. Annoin kassani kasvaa pitkään ennen tason nostoa. Tätä rataa jatkoin muutaman vuoden päätyen 5/10-peliin. Koko tänä aikana vältin suurempien pöytien houkutusta muistaen tuon yhden ikävän yön opetuksen.

Riskin välttäminen ei rajoittunut osaltani vain pokeriin: vältin isoja pöytiä ja potteja muussakin elämässäni. Vähitellen ymmärsin kuitenkin, että minun oli väistämättä nostettava panoksia, kuten aiemmassa kirjoituksessani kerroin.

Viime yönä harhailin pimeässä Hietaniemen uimarannalla polvi veressä etsimässä nukkumapaikkaani hukkaamiani avaimia. Näin valoa ja kävelin sitä kohti. Poliisihan se. Tarkastettuaan minut keskuksesta radiopuhelimellaan hän auttoi avaimieni löytämisessä ja käski minut kotiin.

Olin kuitenkin ottanut huomattavan suuren shotin sosiaalisessa elämässäni ja hävinnyt sen. En voinut nukkua kotonani ja ranta oli liian kylmä: kuusiasteinen yö olisi kylmettänyt minut, jos olisin sammunut. Niinpä kävelin kolme tuntia läpi täydellisen hiljaisten rantojen Helsingin vilttiini kääriytyneenä. Länsiväylän valot muistuttivat Do Lung -sillan surrealistisia sirkusvaloja Apocalypse. Now:ssa. Satunnaisten nukahtamisieni aikana, viimeksi Hietaniemen hautausmaan vanhan puolen penkille, kuulin narahduksia ja räjähdyksiä. Maksoin isojen pöytien houkutuksen hintaa jälleen yöllisellä vaelluksella Helsingin rannoilla.

Riskien ottaminen ja vietteihinsä vastaaminen määrittävät suuresti elämäntapaamme. Pelaammeko pientä ja turvallista vai istummeko intohimomme mukaiseen pöytään? Otamme shotin isoon vai grindaamme vuosia pienessä? Mikä on riittävästi? Hautausmaan penkillä ymmärsin, etten tiedä vastauksia: kaikki yhtä huonoja tai hyviä. Kävelin lopulta kotiin ja varastin vaimolleni äitienpäiväkukat Kauppakorkeakoulun kukkapenkistä. En sentään haudalta.

Markus Bunders