Itsensä poikkilainaamisen helppous

Aki Pyysing

Opin jo Lauritsalan yläasteella, että kaikilla ei ole tarkoituskaan maksaa velkojaan takaisin. Harjoitin nimittäin rippikouluikäisenä pienimuotoista yksittäistupakkakauppaa. Ostin täysiä askeja, joissa kappalehinnaksi tuli 36 penniä. Myin näitä sitten 60 pennillä kappale eteenpäin. Kaverikaupan käypä hinta tuolloin oli yksi markka (=sata penniä), joten tuotteelle oli kohtuullisesti kysyntää. Ei tosin kovin paljon, koska varsin harvoilla oli käteistä rahaa. Velaksi en myynyt, koska näin edessäni merkittäviä perintäongelmia.

Rippileirillekin varauduin muutamalla tupakka-askilla, vaikka en itse polttanut. Menestyksekkäät diilerit eivät piikitäkään itse. Kuten olin arvellutkin, tupakkaosasto meni poikki omista röökeistään leirin puolessavälissä. Sitten kerroin, että miulla itse asiassa sattuu olemaan kioski auki.

Tämä aiheutti ensin riemunkiljahduksia, mutta sitten todettiin käytännön ongelmaksi rahan puute. Ostohaluista ei ollut yhtään puutetta. En edelleenkään ollut halukas avaamaan yhtään luottotiliä. Minua tosin yritettiin kovasti taivutella. Lopulta päädyin hyväuskoisena uskomaan selitystä siitä, miten rahat tulisivat heti, kunhan pääsisimme takaisin sivistyksen pariin eli Lauritsalaan.

Yllättäen kukaan ostajista ei osoittanut mitään takaisinmaksuhalukkuutta Jeesuksen veren juomisen jälkeenkään. Sen sijaan yksi velallisista yritti lainata käteistä rahaa heti seuraavalla viikolla. Näin edessäni tulevaisuuden, jossa joutuisin lopun yläasteajan fyysisesti puolustamaan varastoani. En nähnyt menestymisen mahdollisuuksiani kovin hyvinä. Lisäksi olin saanut seitsemännellä säännöllisesti turpaani, enkä varsinaisesti ollut tykännyt. Niinpä lopetin turvallisuussyistä tupakkadiilerin urani varsin lyhyeen.

Tästä opista on ollut pokeriurallani paljon hyötyä. Pokeripöydissä käy nimittäin säännöllisesti sellaisia onnettomuuksia, että käteinen raha loppuu joltakulta kesken. Varsin usein Poikkilandiaan ajautunut olisi halukas lainaamaan rahaa ja jatkamaan pelejä. Joskus hän saakin neuvoteltua itselleen luoton, ja pelit jatkuvat myös hänen osaltaan. Olen itsekin joitakin luottoja myöntänyt, joskin vain harvoille ja valituille. Kaverilla täytyy olla varmasti varaa pelata ko. peliä ja sekä maksukykyä että –halua.

Meillä oli hiljan pelipöydässä puhetta rahan lainaamisesta. Otin pikagallupin, ja pyysin kaikkia niitä nostamaan käden ylös, jolle ei ole tullut yhtään luottotappiota pelipöydässä annetuista luotoista. Yhtään kättä ei noussut pystyyn. Jep, olen miekin virhearvioita tehnyt.

Myös nettipokerin maailmassa on mahdollisuus pelata velaksi. Tosin saitit eivät pelaamista rahoita, vaikka yksi eurokansanedustaja niin kaverilleni ja muulle seurueelleen Brysselissä aikoinaan väittikin. Ystäväni soitti miulle keskellä yötä hyvissä simpukoissa ja kysyi, että onhan se varmaa, että pelintarjoajat eivät luotota pelaajia. Kerroin, että normaalit nettikaupan maksutavat ovat käytössä, eli luottokortilla voi kalkkuja ostaa, mutta ei luottorajan yli. Hän tyytyi tähän ja palasi selittämään asiaa koko seurueelle. Ainakaan meppimme ei kuulemma ollut uskonut, mikä saattoi johtua vastaanottimen antennin mataluuden lisäksi lähettimen kosteudesta.

Mutta toisilta pelaajilta voi rahaa lainata. Suomi-pokerin historia tuntee useita surullisia tapauksia, joissa yksi kaveri on kerralla lyönyt poikki itsensä lisäksi myös muutaman rahaa lainanneen. Mie olen siirtänyt nettirahaa lähinnä vain etukäteismaksua vastaan. Poikkeamat tästä ovat johtaneet yhteen viidensadan luottotappioon ja toiseen pari vuotta myöhästyneeseen maksuun.

Jälkimmäinen tapaus kertoo siitä, miten suomalaiset ovat maailman rehellisin kansa. Siirsin yhdelle hivenen huonomaineiselle tutulle merkkejä kerran, kun olin ensin tarkistanut, että rahat olivat tilillä. Toisella kerralla en jaksanut nettipankkia avata, koska luoton pyytäjä kertoi jo siirtäneensä rahat. Ei se mitään ollut siirtänyt, oli vain arvellut, että hyvinkin toisella kerralla jättäisin tarkistamatta.

Sain hynkyt lopulta takaisin, koska olin onnekkaasti kasinolla samaan aikaan, kun tämä sankari sai turnauksesta ison rahastuksen. Seurasin häntä kassalle kuin hyeena haavoittunutta antilooppia. Rahoja käteen laskettaessa koputin olkaansa ja sain pari vuotta vanhan saatavan kuitattua. Hänen perässään pyöri muitakin velkojia, mutta tietääkseni läheskään kaikille ei käynyt yhtä hyvin.

Tällaisten luottorikollisten lisäksi pelipöytien liepeillä pyörii paljon rahattomia peliongelmaisia, jotka arvelevat onnensa seuraavalla kierroksella kääntyvän. He kyllä aikovat maksaa takaisin, kunhan vain Lady Fortuna välillä vilkaisee heihinkin päin. Näille paras mahdollinen apu on välitön kielteinen luottopäätös. Ongelmapelaajan lisävelkaannuttaminen ei auta häntä mitenkään.

Olen nähnyt monen rahamiehen maineessa olleen osoittautuneen jälkitarkastelussa varattomaksi. Jos jotain aikoo luotottaa, kannattaisi muidenkin yrittää varmistua, onko potentiaalisella velallisella a) mahdollisuus b) halua maksaa velka takaisin. Jos luotonanoja on pokeriammattilainen, joka pelaa ”isoja” pelejä, tämä ei ole mikään tae luottokelpoisuudesta. Isoissa peleissä on hyvä mahdollisuus hävitä todella isoja rahoja.

Luin eilen King’s Casinon omistaja Leonin saaneen Vegasissa pokeripöydässä lainaksi kolme miljoonaa dollaria, mutta ei olevan aikeissa maksaa niitä takaisin. Uutisessa oli ihmeellistä lähinnä se, miksi joku oli päätynyt antamaan lainaksi kolme megaa ilman mitään vakuuksia. Olen pelannut Leonin kanssa, joten ymmärrän, että pokeriammattilainen ahneuttaan lainasi. Siitä vaan sitten Tsekeissä kasinonomistajalle haastetta kouraan. Tosin Matt Kirk on nostanut kanteen Las Vegasissa. Jännä nähdä, tuleeko Leon paikalle, ja miten jutussa käy.

Joka tapauksessa maailma on sellainen, että kellään ei ole niin paljon rahaa, etteikö niille löytyisi hyvillä tarinoilla varustautuneita halukkaita lainanottajia.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.