Poker is fun for everyone

 Janne Pitko

 

Päätän pidemmän hiljaiseloni tällä kolumnilla. Olen itse asiassa kirjoittanut tässä välissä muutaman kolumnin, mutta niiden sisältöön en itse ole ollut tyytyväinen, joten olen jättänyt lähettämättä niitä eteenpäin.  Tämän lähetän välittömästi kirjoittamisen jälkeen, sillä ei kahta ilman kolmatta… Tämä kolumni poikkeaa vähän aiemmista siinä, että tässä nyt ei varsinaisesti käsitellä mitään pokeriin liittyvää strategiaa.

Muistan, kun pelasin ensimmäisen kerran pokeria sellaisenaan, kuin se tunnetaan tänä päivänä. Tämä tapahtui keväällä 2003 hyvän ystäväni Markon avustuksella. Tutustuminen tapahtui 1-tablatan limittiä  ja juoden olutta. Tätä sitten jatkui satunnaisesti noin puolisen vuotta, kenties vuosikin. Rahaa meni, muttei mitään isoja summia. Hauskaa se kuitenkin oli. Lopulta päädyin kuitenkin ostamaan Sklanskyn Hold’em Pokerin kyllästyttyäni luottokorttitalletuksiin muutaman kuukauden välein. Samoihin aikoihin löysin myös erilaiset bonukset sekä World Poker Tourin lähetykset Subilta.

Nämä kaikki yhdessä kasvattivat mielenkiintoa pokeriin yhä enemmän. Monet tuon ajan bonuksista olivat kirjatarjouksia eli rakettamalla tietyn määrän taaloja, sai affiliatelta 3-5 kirjaa. Nämä olivat oikeastaan aika hyviä tarjouksia oppimisen kannalta, ja pikku hiljaa hyllyt alkoivatkin täyttyä erilaisista kirjoista.  Ahkerasti noita tulikin luettua, mutta rehellisesti täytyy myöntää, että aika vähän sitä kuitenkin tuli lopulta ymmärrettyä.

Tuota nyt ei kuitenkaan silloin tajunnut. En osaa varmuudella sanoa, haaveilinko koskaan pokeriammattilaisen urasta. Lopulta asiat menivät oikeastaan puolivahingossa siihen suuntaan, että varmaan useampien mielestä minusta tuli ammattilainen. Itse en varsinaisesti pidä kuitenkaan kyseisestä termistä omalla kohdallani. Tuota titteliä kantakoot Doyle Brunson, Daniel Negreanu, Patrik Antonius ja niin edelleen. Itseäni en tuohon kategoriaan laske. Pokerinpelaaja sopii paremmin.

Omalla kohdallani turnauspokeri on aina sujunut paremmin kuin käteispelit. Tuossa on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on ehdottomasti se, että osallistuupa sitä melkeinpä mihin tahansa turnaukseen, ei tarvitse huolehtia siitä, että onko heikompia pelaajia tarpeeksi, jotta turnauksessa olisi valueta.  Ehkäpä tässä Full Tiltin uudessa absurdissa Onyx Cupissa olisi sellainen tilanne, että tulisi oltua sen verran pelokas rahan suhteen, että valueta ei olisi lainkaan. Turnauspokerin huonoin puoli lienee varianssi outoja unirytmejä unohtamatta.

Tästä päästäänkin useamman aasinsillan kautta otsikkoon. Pokerin – ja erityisesti turnauspokerin – on oltava hauskaa ainakin itselleni, jotta sitä jaksaa vuodesta toiseen. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että pelaan vain silloin kuin huvittaa. Suhtaudun pokeriin hieman samalla tavalla kuin vaikkapa Football Manageriin. Se on vain peliä.  Voitan tai häviän, yritän olla heijastamatta näitä asioita muuhun elämään.

Tuossa on tietenkin omat haasteensa. 20k taalan swingit suuntaan tai toiseen voivat olla kohtuullisen stressaavia. Nämä on kuitenkin vain jätettävä taka-alalle. Omaan elämääni kuuluu onneksi pokerin lisäksi muutakin. On perhe, johon kuuluu vaimo ja koira, ja harrastuksia kuten curling ja ruoanlaitto. Näistä yhdessä muodostuu arkirutiinit. Näistä rutiineista kiinnipitäminen auttaa unohtamaan swingit ja auttaa siinä, ettei varianssi pääse selättämään henkisesti. Ja myös siinä, että tietokoneen ääreltäkin tulee joskus poistuttua.

Aina joskus tulee kuitenkin mietittyä – yleensä downswingissa taas yhden epäonnistuneen sunnuntain jälkeen– että onko tässä mitään järkeä ja kyseenalaistettua myös omaa osaamista. Ehkäpä kaikki on ollut vain tuuria. Tuuri lienee kuitenkin yksittäisen pokeriturnauksen tärkein elementti. Elantonsa tienaaminen pokerista ei siis aina ole niin hienoa, kuin mitä helposti kuvittelisi.

On se kuitenkin lopulta tarpeeksi hienoa kaikkine vapauksineen. Tulenko tekemään tätä loppuelämäni? Kuka tietää. Elän päivä kerralla ja teen sitä, mikä on hauskaa.