Kiroilu on kivaa

Aki Pyysing

Kolme vuotta sitten sain pyyhkeitä Mika Purolta. Kolumnini olivat kuulemma hyviä, mutta keskustelupalstapostauksessani olin käyttänyt liikaa v-sanaa. Minä olin yrittänyt lähinnä huvittaa kansaa mielestäni hauskalla avautumisella vitutusketjuun.

Jos ei vitutusketjussa saa puhua syntymäseudustaan sen kutsumanimellä tai mainita edes sielunvihollista, niin missä sitten? Varsin monen moraalinvartijan mielestä ei varmaan yhtään missään.

Koska olen aina valmis reivaamaan käsityksiäni ja toimintaani rakentavan palautteen seurauksena, muutin linjaani tälläkin kertaa. Päätin, että jatkossa ”v-sana” on yleiskieltä myös kolumneissa, erityisesti verbinä käytettynä.

Sain pyyhkeitä myös pikkuveljeltäni kielenkäytöstä viime jouluna. Tuli lasten kuulleen käytettyä riemurasiaa adjektiivinluonteisena määritteenä. Tosin veljeni kiroilee lasten poissa ollessa kuin olisi käynyt Lauritsalan yläasteen, missä minä opin kiroilemaan.

Pahoin pelkään, että jos hän nikkaroidessaan kotona napauttaa vasaralla napakasti sormeen, niin suusta tulee kokoelma sukupuolielimiä ja Jumalan päävihuja. Oli lapsia paikalla tai ei.

Veljesrakkaus ei mitenkään lisääntynyt ja joulutunnelma harrastunut, kun kerroin mitä mieltä minä jeesustelevista vanhemmista, jotka eivät kiroile lasten kuullen, mutta muuten kyllä. Ilman voimasanoja toki. Isännän tahtoa kuuluu kyläilijän Karjalassa kunnioittaa.

Lapseni ovat kuulleet minun kiroilevan pienestä pitäen. Ilmeisenä kapinareaktiona he eivät kiroile ainakaan minun kuulteni, eikä minulla toki ole mitään tätä vastaan. Pienenä ne nyt toki välillä toistelevat kuulemiaan uusia termejä. Kerran kun vein yhden kolmevuotiaan tarhaan, niin se heleällä lapsenäänellä tervehti ryhmäkaveriaan sanomalla ”pillu, pillu, pillu”.

Normivanhempi olisi kuollut häpeästä tai alkanut tiuskimaan. Minä myhäilin mielessäni, kun vieressä tytärtään riisuva äiti oli ikään kuin ei olisi ollut kuullut mitään.

Nuorimmaiseni sanoi minulle, että hän osaa jo neljä kirosanaa. Kaikki muutkin lapset olivat paikalla, ja minä sain jopa teinit hymyilemään, kun opetin heti viidennen. Kerroin emätinnesteen hivenen vulgaarimman vastineen.

Amerikkalainen tyyli piipata jokainen ”fuck” on tekopyhyyttä parhaimmillaan. Urheiluvalmentajien tauko-ohjeet ovat pelkkää piipitystä. Kenellekään ei jää epäselväksi, että mitähän siinä sanottiin, kun NFL:n puolustuksen linjamiehelle annetaan ohjeeksi ”Kill piip piip”. Jos olisin pikkulapsi, ja en tietäisi, niin näin kiinnostavasta asiasta ottaisin kyllä selvää.

Lienee melko helppo arvata, mitä mieltä olen Grand Casinolle rantautuneesta kansainvälisestä tavasta huomauttaa vaginan lyhyemmän version käytöstä. Erityisesti substantiivina käytöllä saa virkaintoisimpien vihat niskaan. Kettuillessani pyrin käyttämään sitä aina, kun muistan.

Edelleenkään ei ole suurta huolta, että aikuistuisin tässä lähiaikoina. Ehkä seuraavassa elämässä.

Minä en tässä yritä mitenkään promota kiroilua. Kunhan selittelen toimiani. Tekopyhyyttä ei ole se, jos ei kiroile sen enempää lasten kuin muidenkaan aikana. Sitä kutsutaan hyväksi ja asialliseksi käytökseksi.

Olen vastustanut tekopyhyyttä ja kannattanut teeskentelemättömyyttä jostain syystä pienestä pitäen. Lisäksi auktoriteettien kyseenalaistaminen on kuulunut harrastuksiin ainakin ala-asteelta saakka. Kovin kannattavaa se ei ole ollut.

Kiroilemaan opin yläasteella vähän pakon edessä. Kun oli kova aukomaan päätään, ja keskiarvo 9,5, sai pään auki helposti myös muiden toimesta. Välttääkseni tätä siirryin hengailemaan porukoihin, joissa kiroilu kuului kulttuuriin. Seitsemännellä sain lättyyni muistaakseni kymmenkunta kertaa, kahdeksannella ja yhdeksännellä kerran pari.

Sen lisäksi, että kiroilu on kivaa, se voi olla myös kannattavaa.

Pahoittelen niin saatanasti niille, jotka odottivat tässä kolumnissa käytettävän naisen ulkoisen sukupuolielimen viisikirjaimista v-alkuista muotoa.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea

Kuva ja sanastoa