Miksi kansalle ei pitäisi valehdella?

Aki Pyysing

 

Poliitikot tuppaavat ajoittain omasta mielestään pragmaattisista syistä kertomaan kansalle, mitä ne ajattelevat sen haluavan kuulla. Tosin esimerkiksi Paavo Arhinmäen olisi varmaan ollut järkevää tunnustaa heti, että jäi hiihtokisojen seuraaminen kovan darran takia väliin. Li Anderssonin puheista päätellen Vasemmistoliitossa ei totuuden puhumista välttämättä kuitenkaan pidetä erityisessä arvossa.

Joskus poliittinen valehtelu on kannattanut pitkään. Koko Suomen rahapelijärjestelmä perustuu valheeseen peliongelmaisista huolehtimisesta. Olen jutellut mukavia satojen järjestelmässä työskentelevien kanssa, eikä käsittääkseni tähän oikeasti usko yksikään. Virallisissa lausunnoissa toki jätetään sujuvasti mainitsematta, että kysymys on vain ja ainoastaan rahasta. Tämä valhe on kantanut pitkälle. EU osti pari vuotta sitten selitykset ilman mitään mutinoita ja rahapelimonopolilla on edelleen kansan tuki. Kansan tuki pohjautunee kuitenkin enemmän monopolin tuottoihin ja niiden käyttöön kuin varsinaisesta empatiasta peliongelmaisia kohtaan.   

Hivenen kummallista on, että monopolin suosio ei juuri hiipunut, vaikka RAY:n hallituksen ex-puheenjohtaja jäi kiinni ja tuomittiin törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta. Ekonomin silmin kyseessä tosin oli kavallus, kun RAY:n rahoja käytettiin Jukka Vihriälän vaalikampanjoiden tukemiseen. Eivät ne tosin huolineet minua aikoinaan oikikseen, joten täytynee hyväksyä korkeimman oikeuden vahvistama rikosnimike. Hilpeää oli, että samalla viikolla, kun lopullinen tuomio Vihriälälle tuli, hänet valittiin myös Suomen Keskustan kunniajäseneksi.

Varmaa on, että Vihriälän tapaus on vain jäävuoren huippu siitä mihin rahapelimonopolin rahoja on ”sijoitettu” vuosikymmenten varrelta. Kannatan lämpimästi avointa kirjanpitoa kaikille monopolirahaa vastaanottaville tahoille. Jos Suomen arkkipiispa uskaltaa ostaa vodkaa kirkon rahoilla, pitäisi olla helppoa keksiä, miten maallisemmat tahot Suomessa pelureiden häviämiä rahoja käyttävät.

Venäjällä kansalle valehtelu on menestyksekkäästi lanseerattu maan tavaksi. Ulkoministeri Lavrov kutsui Ranskan suurlähettilään puhutteluun, koska venäläisiä faneja kohdellaan Ranskassa niin kaltoin. Tämä menisi lähinnä läpästä, ellei Venäjällä olisi ollut jo pitkään menossa sisäpoliittista syistä ”me vastaan ne”-kampanja kaikissa valtion kontrolloimissa tiedotusvälineissä. Ja tämä tarkoittaa kaikkea televisiota ja suurinta osaa lehdistöstä. Venäläiset ovat ostaneet tarinan vielä paremmin kuin suomalaiset rahapelimonopolisatunsa. Ja nyt ei puhuta pelkästään kavalletuista rahoista, vaan sodanlietsonnasta. Mutta menestyksekästä tämä on ollut, koska sama hallinto on pysynyt vallassa jo pitkään.

Iso-Britanniassa taas kerätään hedelmiä vähemmän kaukonäköisestä valehtelusta. Brittipoliitikot ovat jo vuosikymmeniä syyttäneet EU:ta siirtolaisista, byrokratiasta ja huonosta säästä. Lehdistö on kiltisti kompannut perässä. EU on toki tehnyt kaikenlaista tyhmää. Tuskin kuitenkaan suurtakaan osaa siitä, mistä sitä on saarivaltakunnassa syytetty. EU ei esimerkiksi säätänyt Iso-Britanniaan sosiaaliturvaa, jonka hyväksikäyttäminen surutta on hörökorville kansanhuvia. Jos poliitikot ovat itse töpänneet, on aina olemassa houkutus syyttää korkeampia voimia, etteivät joutuisi sisäpoliittiseen vastuuseen. Nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa osa EU:ta aiemmin pelkästään kritisoineista brittipoliitikoista pääministeri kärjessä joutuu kampanjoimaan kansanäänestyksen alla EU:ssa pysymisen puolesta. Eivät he erota halunneet, pelkästään syytellä ja kerätä kotimaisia poliittisia pisteitä.

Suomessa virheellisesti syytetään EU:ta Suomen nuuskanmyyntikiellosta. Tämä ei pidä paikkaansa, vaan Suomi Toimi Kankaanniemen aloitteesta kielsi nuuskanmyynnin jo ennen EU:hun liittymistä. Olisimme saaneet poikkeusluvan siinä missä Ruotsikin, jos olisimme halunneet. Noista päivistä on nuuskankäyttö monikymmenkertaistunut ja verotulot nollaantuneet. Objektiivisenkaan tarkkailijan mielestä tämä tuskin meni kovin hyvin. Minun ei aktiivisena nuuskaajana varmaan kannata väittää olevani asiassa objektiivinen.

Olen ollut vähän kahden vaiheilla suhtautumisessani perinteisiin poliittisiin valheisiin. Näitähän kutsutaan toisella nimellä vaalilupauksiksi. Näen tässä asiassa valehtelun pragmaattisuuden. Ensin täytyy voittaa vaalit, että voi ajaa järkevää politiikkaa. Kampanjoimalla järjellisen politiikan puolesta ei taas tavallisesti voita vaaleja.

Seurattuani nykyhallituksen kompurointia koulutusleikkauksiensa kanssa, alan olla sitä mieltä, että ehkä tässäkin asiassa olisi parempi pysyä totuudessa. Toisaalta vaaleissa olisi tullut hallituspuolueille varmasti vähemmän kannatusta, jos olisivat rehellisesti myöntäneet, että koulutuksestakin luultavasti joudutaan leikkaamaan. Olen edelleen vähän epävarma kantani kanssa tässä asiassa. Eli kun vasemmisto kuitenkin valehtelee taloudellisen tilanteen paremmaksi kuin se oikeasti on, pitäisikö oikeiston rehellisesti myöntää tosiasiat myös vaalien ollessa tulossa? Näkemykseni on edelleen jyrkkä ehkä.  

Tosin rehellisyyden kannalle ajaa hyvin vaarallinen seuraus, mitä systemaattisesta valehtelusta kansalle on. Tämä on jo tapahtunut Venäjällä: Kansa menettää lähes kokonaan uskonsa mediaan ja poliitikkoihin.

Olen koittanut selittää vuosikymmenen, että Suomen valheelle perustuva rahapelipolitiikka heikentää jossain vaiheessa yleistä luottamusta suomalaiseen yhteiskuntaan. Minut on ottanut vakavasti korkeintaan joku hönössä ollut libertaari-hönö. Mutta kun yhdessä asiassa puhutaan satuja ja tarinoita, on vaikea uskoa, että muissa sitten pysytään totuudessa.

Suomessakin on medialuottamus rapautunut. Suomalaisista 38 prosenttia ei luota enää perinteiseen mediaan. Persujen kannattajien joukossa lukema on 71 prosenttia. Tämä kehitys ei johdu rahapelipolitiikasta, kuin korkeintaan minun ja muutaman muun pokerinpelaajan osalta. Syynä lienee enimmäkseen toimittajaksi hakeutuvien painottuminen voimakkaasti punavihreään ainekseen. Toimittajat eivät joko ymmärrä tai välitä, että he värittäessään juttujaan haluamaansa suuntaan, he samalla rapauttavat luottamusta perinteiseen mediaan – ja edesauttavat kehitystä, jota he eivät halua.

Lisäksi internetaika vaatii toimituksilta nopeutta ja tulojen lasku on samanaikaisesti vienyt resursseja, joten uutistuotannon taso on luonnollisista syistäkin laskenut. Toimittajille paremmat palkat ratkaisisi ongelman, jolloin alalle hakeutuisi vähän oikeistolaisempaakin väkeä. Mutta mistä tähän löytyisivät rahat? Minulla ei valitettavasti ole tähänkään ongelmaan ratkaisua.

Kansalle kannattaa selkeästi poliitikon henkilökohtaisista syistä välillä valehdella. Mutta ei pitäisi, jos vähääkään välittää seurauksista. Mediaan epäluuloisesti suhtautuva kansanosa rinnastaa perinteisen median ja poliitikot. Jos enemmistö suomalaisista päätyy hankkimaan uutisensa vain Mitä Vittua–”lehdestä” ja sosiaalisesta mediasta, on koko yhteiskuntajärjestelmämme vaarassa.

Emmehän halua venäläiseen tilanteeseen, jossa rehelliseenkään mediaan tai poliitikkoihin ei luota enää kukaan?

P.S.

Ajoittainen venäläisen median ja brittien roskalehdistön selailuni on saanut minut osalle ehkä yllättävään johtopäätökseen: Helsingin Sanomat on kaikkine puutteineen yhä edelleen ihan lukukelpoinen läpyskä. Näistä puutteista aion jatkaa marmattamistani yhä edelleen. En kuitenkaan kehota ketään lopettamaan tilausta, vaikka esimerkiksi Hesarin rahapeliuutisointi lähes poikkeuksetta toistelee virallista, mutta valheellista mantraa.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.