Miksi pokerin voi määritellä urheiluksikin

Aki Pyysing

Ymmärrän hyvin, miksi valtaosa suomalaisista ei hyväksy pokeria urheiluksi. Ampumahiihdolla ja autourheilulla oli suuria vaikeuksia 70-luvulla saavuttaa oikean urheilun statusta. Muistan hyvin, miten vanhakantaiset urheilutoimittajat paheksuivat Heikki Ikolan valintaa vuoden urheilijaksi 1975. Keke Rosbergia ei olisi vuonna 1982 valittu, ellei kahdeksan vuotta aikaisemmin olisi säädetty ns. lex Suutarista. Tämän mukaan jos saa äänestyksessä yli puolet kaikista ykkössijoista, voittaa kisan, vaikka ei voittaisi kokonaispisteissä. Vanhat pihkaniskat nimittäin jättivät vuonna 1974 kaksinkertaisen ampumahiihdon maailmanmestarin pois kymmenen listoilta, ettei häntä vain valittaisi Vuoden urheilijaksi, eikä Jussista sitten Vuoden urheilijaa tullutkaan. Ilman lex Suutarista Keke olisi jäänyt toiseksi Matti Nykäselle, koska autourheilua ei-urheiluna pitävät jättivät Keken vastaavasti kokonaan pois kympin sakista. Vanhoja urheilutoimittajia jäykkäniskaisempaa väkeä voi muuten löytyä korkeintaan Pohjanmaan patamustista tai Kainuun kommunisteista.

Pokerissa kyse ei olekaan suoranaisesti fyysisten voimien mittaamisesta. Jos urheiluun täytyy sisältyä liikuntaa, ei pokeri tietenkään ole urheilua, eikä sitä myöten sitten shakkikaan ole. Tässä kolumnissa vertailen kuitenkin turnauspokeria perinteiseen kilpaurheiluun.

Taidoissa kilpaileminen

Jens Kyllönen voitti Kööpenhaminan EPT:n vuonna 2009 ja WSOP:n 25K Omahan viime sunnuntaina. Molemmista tuli hyvää noin miljoona dollaria. Tässä välissä hän on tehnyt miljoonaluokan tilin nettipokerissa vuosittain. Jos väittää, että pokeri on tuuripeli ja Jensillä on matkallaan käynyt vain hyvä munkki, luultavasti epäilee myös ihmisen käyntiä kuussa. Onhan se ihan relevantti mahdollisuus, että maailman kymmenillä tuhansilla pokeriammattilaisilla on vain hohottanut hyvin.

Pokerissa mitataan pelaajien keskinäistä taitotasoa jokaisessa jaossa. Sattumalla on osuutta siinä, kuka voittaa yksittäisen jaon, session tai turnauksen. Kun pelataan riittävän pitkään, sattuman osuus poistuu pokerista kokonaan. Sattumalla on merkitystä siihenkin, kuka voittaa yksittäisen pelin tai kilpailun perinteisissä urheilumuodoissa. Kilpailun alla tapahtuva sairastuminen pilaa yleensä lajissa kuin lajissa tämän session. Vaikka sairastumiselta voi ja yritetään suojaua, on infektion saamisessa huonolla hetkellä enimmäkseen kysymys huonosta tuurista.

Mikä on hyväksyttävä sattuman osuus, että lajia voidaan kutsua urheiluksi? Jalkapallossa hyväksytään tuomarivirheet osaksi lajia. Kysykää vaikka Peter Shiltonilta, jollette minua usko. Mietaan Jussilla oli melkein aina isolle miehelle väärä keli. Toiset sääolosuhteet sopivat ulkolajeissa paremmin toisille, ja itselle sopivaa säätä voi lähinnä toivoa, ja loppu on sitten säänopan heiton varassa. Keihäänheitossakin keihään lisäksi tuulen heittely vaikuttaa heiton pituuteen. Vai luuletteko, että Moskovassa 1980 auottiin lämpimikseen stadionin ovia, kun Dainis Kulalla oli heittovuoro?

Isojen pokeriturnausten kärjessä pyörivät vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen samat nimet. Jos arvelee, että he ovat meitä muita onnekkaampia, kehotan tarkistamaan horoskoopista onko tänään hyvä päivä pelata rulettia.  

Se, että voittajan määrää osittain sattuma, ei estä muissakaan lajeissa niitä kutsuttavan urheiluksi. Miksi tämä diskvafilioisi pokerin?

Lajin rasittavuus

Pitkissä pokeriturnauksissa pelataan tyypillisesti kymmenen – kaksitoista tuntia per päivä, ja tätä jatketaan useita päiviä. Parin tunnin välein pidetään lyhyitä taukoja ja yleensä välissä on yksi pidempi ruokatauko. Jokaisessa jaossa on tarjolla mahdollisuus sössiä itsensä ulos, mutta myös hankkia lisää merkkejä. On selkeää, että vähintäänkin suotavaa olisi, että jokaiseen jakoon keskittyisi intensiivisesti. Toki jos ei keskity, pääsee nopeammin rentoutumaan.

Turnauspelaaminen on sen verran sykettä ja verenpainetta nostavaa, että yöllä ei tule uni helposti. Monipäiväisen turnauksen loppuvaiheissa pelaajat ovat selkeästi enemmän rasittuneita kuin vaikkapa sadan metrin juoksun juuri hilpaisseet. Turnauspokerista korttien läpsyttelynä puhuvat eivät juuri ole turnauksissa kortteja läpsytelleet – ainakaan kovin pitkälle asti.

Olen juossut sekä satasia että voittanut pokeriturnauksia. Sadan metrin juoksu oli minulle aktiiviurheiluaikoina lähinnä kiva pikku pyrähdys, jonka jälkeen lähti mielellään välittömästi suorittamaan piirinmestaruuskilpailujen seuraavaa lajia. Pitkälle menneen pokeriturnauksen jälkeen on useimpien takki tyhjä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Keskustelua siitä, onko sadan metrin juoksu urheilua, ei ole käyty.

Lajin levinneisyys

Pokeria pelaavat sadat miljoonat ihmiset kaikissa maanosissa. Tässä vertailussa pokerilla on täysikäsi vastaan esimerkiksi talvilajien pieni pari tai pesäpallon huono haipeli.

Vastuksen kovuus

Pokerin maailmanmestaruuskilpailuihin eli World Series of Pokeriin voi osallistua kuka tahansa, jolla on tarpeeksi rahaa osallistumismaksuun. Eli varsin yleisellä logiikalla sen voi voittaa kuka tahansa, joten WSOP-ranneke ei ole verrattavissa perinteisistä urheilukilpailuista saataviin mitaleihin.

Tämä on sumeaa logiikkaa. Voittaakseen rannekkeen täytyy pelata erinomaista pokeria monta päivää. Himoittua ranneketta tavoittelee toki sellaisiakin pelaajia, joilla sen voittamiseen ei ole mitään mahdollisuuksia. Heikkojen pelaajien osuus WSOP:n pelaajamassasta on kuitenkin pieni. Jos isoihin turnauksiin tulisi merkittävä osuus läpällä veteleviä miljardöörejä, tulisi niihin myös reilusti entistä enemmän osaavia pelaajia. Kaiken maailman pyysingitkin jaksaisivat raahautua paikalle vuosittain.

Pokerissa ”hyvien” (esim. mie) ja ”erinomaisten” (esim. Kyllönen) pelureiden välinen taitoero on pienempi kuin useimmissa muissa lajeissa. Tosin vuosituloksissa tämä valitettavasti on tehnyt miljoonaluokan eron. On totta, että pitkän pokeriturnauksen voi voittaa vain ”hyvä” pelaaja, jolla sattui olemaan hyvä päivä. Mutta hänen on täytynyt pelata kykyjensä ylärajoilla tai niiden yli, ja lisäksi kelin on täytynyt sopia myös isolle miehelle.

Isoissa pokeriturnauksissa parhaimmallakin pelaajalla on joka jaossa vastassaan lähes yhtä hyviä vetureita. Pieni virhearvio ja reili kutsuu. Huipputason pelurinkin täytyy pelata parhaalla osaamistasollaan ja pitkään voittaakseen turnauksen. Ja tietysti täytyy myös hohottaakin.

Nyrkkeilyssä alkukierrosten otteluissa ei välttämättä ole kovin paljon jännitettävää, koska tasoero on niin iso. Olympialaisten kolmannen kierroksen ottelussa voi toinen osapuoli päättää istahtaa ensimmäisessä erässä sovinnolla lattialle, koska mahdollisuudet ovat samat kuin Jouni Laiholla WSOP:ssa. Muistan ottelun Teofilo Stevenson vastaan Pekka Ruokola Montrealin olympialaisista. Pekka mitä ilmeisimmin arvioi, että joko hän saa kuubalaiselta turpaan tai sitten jää lattialle istumaan. Pokeriturnauksessa voi taitavinkin pelaaja ottaa pataan lähtökohtaisesti paljon huonommalta pelurilta heti ensimmäisessä jaossa. Vaikka useimmiten tämä johtuu huonosta tuurista, voi kyseessä olla myös huippupelurin virhearvio. Erinomaisetkin pelurit voivat sortua pokerissa vastustajan aliarvioimiseen. Pokerissa ei voi tulla Usain Boltina hölkkäämään alkueriä.

Koska pokerissa voi ansaita elämän muuttavaa rahaa, on se globaalisti houkuttelevaa parhaille kyvyille. Varsin monet shakkihuiput ovat siirtyneet pokeriammattilaisiksi rahoittaen pokerilla shakkiharrastuksensa. Huipputason pokerissa ottavatkin toisistaan mittaa hyvin lahjakkaat pelaajat, jotka pärjäisivät monessa muussakin lajissa.

Mäkihypyn maailmanmestaria lahjakkaampia mäkihyppääjiä on varmasti ympäri maailmaa. He eivät vain koskaan ole kuulleetkaan mäkihypystä. Huippupokerissa saattavat hyvin olla vastakkain parempi osuus kaikkein lahjakkaimmista yksilöistä, kuin missään muussa lajissa. Jalkapallo toki pistää aika kovasti hanttiin, ja voi hyvinkin olla, että Lionel Messi on jalkapallollisesti lahjakkaampi peluri kuin mitä Jens Kyllönen on pokerillisesti. Asiaa on tietysti mahdoton selvittää, mutta kaikenlaista hedelmätöntä voidaan aiheesta väitellä.

Huomattavaa on vielä, että useimmissa urheilulajeissa huipulla voi olla vain elinkaaren prime timen ajan. Pokerissa kapuloita hupparikansan rattaisiin heittelevät vielä kaikenlaiset viisikymppiset pikkutakkiäijät. Doyle Brunson 82-vuotiaana pyyhkii edelleen monilla nuorukaisilla pöytää. Pokerissa kilpailu ei tule pelkästään oman ikäluokan parhaimmistosta, vaan haaste tulee kaikista täysi-ikäisistä.    

Mahdollisuus päästä lajin pariin

Nuorten harrastusten kalleudesta on maristu paljon viime aikoina ja isolta osin aiheestakin. Pokerissa voi nousta – ja on noustukin – huipulle keräämällä alkupääoma freerolleista. Sitten on vain kivuttu tasoja ylöspäin nosebleedeihin asti. Lähinnä internetyhteyteen täytyy olla varaa, jotta nettipokerin voi aloittaa.

Tämä toki sulkee pois ison osan maapallon väestöstä, mutta esimerkiksi jääkiekossa ja ratsastuksessa autourheilusta puhumattakaan vaaditaan vanhemmilta aivan eri luokan taloudellisia mahdollisuuksia ja tukihalukkuutta kuin pokerissa. Suomessa kuka tahansa voi yrittää pokerin huipulle käytännön tasamahdollisuuksilla. Epätasa-arvoista pokerissa on lähinnä se, että useimmilla eivät eväät riitä biittaamaan koko ajan ylöspäin kovenevia rinkejä.

Onko pokeri sitten urheilua?

Jokainen voi määritellä ihan itse, mitä kutsuu urheiluksi. Jos älypelit eivät kelpaa urheiluksi, niin ei sitten. En ala kenellekään vihervasemmistolaisena kertomaan mitä ja ketä saa kutsua miksikin. Mutta sen takana pysyn kaikissa olosuhteissa, että Jens Kyllönen on paremmin treenannut, lahjakkaampi ja enemmän saavuttanut hyvin globaalisti kilpaillussa omassa lajissaan kuin useimmat niistä, joita kaikki kutsuvat sovinnolla suomalaisiksi huippu-urheilijoiksi.

Akin showdown 25.5.2007: Venäjällä pokeri on urheilua

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.