Minskin sirkus

Aki PyysingMinulta kysyivät monet, miten uskalsin käydä Valko-Venäjällä. Vastasin kaikille, että lentokoneella.

Olin kuullut Minskin isosta ja löysästä Omahasta jo viime vuonna latvialaisilta pokerinpelaajilta, jotka kävivät Helsingissä. Matkaseuraksi halukkaita ei ollut kovin pitkäksi jonoksi asti. Ainoa innostunut oli vanha taisteluparini Jari Salonen, jonka kanssa aikoinaan kävimme Pariisissa, Badenissa ja Pietarissa kymmeniä kertoja. Pietarin pelien siirryttyä laittomiin peliluoliin ja Salosen siirryttyä eläkkeelle oli yhteinen pokerimatkailumme jäänyt viime vuosina vähiin.

Mielestämme oli erinomainen idea käydä tarkistamassa Euroopan viimeisen diktatuurin tilanne, ennen kuin sekin kukistuu. Valitettavasti maassa ei ollut menossa vaaleja tai muita mellakoita, kun lopulta saimme matkan aikaiseksi.

Rehellisesti sanottuna olin vähän jännittynyt ennen ensi kosketustani Valko-Venäjään. Kun menin ensimmäisen kerran äiti-Venäjälle pelireissulle, oli sieltä palannut ehjänä kotiin muita suomalaisia pokerinpelaajia. Minskiin asti eivät tuntemani suomalaisammattilaiset olleet vielä päässeet. Kaupungissa asuu kuitenkin lakimiestuttuni, joka oli käynyt pelaamassa kasinolla pokeria, ja päässyt voittorahojen kanssa ulos kasinolta. Tosin seuraavan päivän devalvaatio oli tehnyt kasinokäynnistä tappiollisen.

Salosen matkatoimisto valitsi meille majoitusliikkeeksi ilmeisesti kaupungin kalleimman hotellin Crowne Plazan. Tämä oli minustakin hyväksyttävää, koska pelien piti olla hotellin yhteydessä olevalla kasinolla.

Saavuttuamme Minskin vilkkaalle kansainväliselle lentokentälle reilun tunnin lennon jälkeen törmäsimme passintarkastukseen. 60 euron viisumit meillä oli kunnossa, mutta lisäksi tarvittiin vakuutus maahan pääsemiseksi. Meidät ohjattiin yläkertaan, jossa tosin ei ollut ketään. Erilaisia sokkeloita pujoteltuamme löysimme lopulta vakuutuksenmyyntipisteen, josta sai kahdella eurolla pakollisen vakuutuksen neljäksi päiväksi. Pahoin pelkään, että aivan ambulanssilentoa Suomeen ko. vakuutus ei olisi kattanut.

Koska kello oli jo kuusi, muita lentoja ei tuntunut olevan tulossa ja kaikki liikkeetkin olivat jo sulkeneet. Taksin hinta lentokentältä hotellille oli enemmän kuin missään olen koskaan maksanut, 380 000. Tämä oli onneksi ruplia, joka vastasi noin 35 euroa.

Hotellilla majoituimme ja söimme rivakasti Suomen hintatasoisessa hotellin ravintolassa, jossa tosin ruoka ja palvelu olivat parempaa, kuin keskimäärin Helsingissä. Sitten olikin kiire kortille. Menimme kasinolle etsimään pokerihuonetta. Ovelta kysyimme pokeria, ja meidät ohjattiin peremmälle. Löydettyämme kasinon takaseinän, mutta ei pokerihuonetta, kysyimme uudestaan, ja meidät ohjattiin takaisinpäin. Vieläkään emme löytäneet, ja kysyimme uudestaan. Nyt kehotettiin kysymään Pit Bossilta. Kysymykseen, kuka se on, vastaus oli, että kuka tahansa. Sitten kärsimätön Salonen hyökkäsi henkilökunnan alueelle black jack-pöytien keskelle, josta turvamies ja löytynyt pit boss hänet kiireesti taluttivat ulos.

Pit boss puhui jonkin verran englantia, ja kertoi, että heidän kasinollaan ei ole enää pokeria, vaan se oli loppunut kysynnän puutteen takia joku aika sitten. Salonen kysyi, että tietääkö hän missä sitä sitten on ja leidi vastasi, että ”may be, but I can’t say”.

Sitten istuimmekin kaksi tuntia iPadit sylissä hotellin baarissa soittelemassa kasinoille, joita kaupunki ja internet on pullollaan. Soittelemista helpotti, kun sain Suomesta ohjeet, että puhelimeni saattaisi toimia, jos vaihdan operaattorin käsin.

Kun noin kymmenennestä paikasta oli tullut kieltävä vastaus, päätimme lähteä tutkimaan tilannetta. Menimme läheiselle toiselle kasinolle kyselemään. Kysymykseen onko pokeria, sanottiin että on, ja osoitettiin black jack-pöytää. Tässä vaiheessa totesimme, että koitetaanpas huomenna uudestaan, koska aikaero (0 tuntia) alkoi jo painaa.

Seuraavana päivänä ymmärsimme ottaa yhteyttä AdMinisteriin, joka oli San Remossa, kuten muutama valkovenäläinen pelurikin. Jussi rivakasti selvitti paikaksi XO-kasinon ja lähetti vielä osoitteenkin. Jari oli hylännyt soittolistalta ko. kasinon, koska oli luullut paikkaa strippiklubiksi. Todellisuudessa kaupungissa on samanniminen strippiklubi, mutta eri osoitteessa.

 Neljän euron taksimatkan päästä hotellilta pelit sitten löytyivät. Ystävällisen manageri saatteli meidät 5/5 omahapöytään, jossa oli tilaa. Peliä pelattiin dollareilla, joita sai 1000 eurolla 1250, mutta jotka luvattiin vaihtaa takaisin, jos rahaa jäisi.

Peli oli sellaista, että vaikutti rahaa voivan hyvinkin jäädä. Paikallisten pelureiden ymmärrys pokerista oli samaa luokkaa kuin vihervasemmiston taloudellisista realiteeteista. Kukaan ei juuri koskaan kipannut eikä bluffannut. Peli oli siis vanhoille kyylille taivas ja nuorille aggroille olisi kauhukammio.

Ymmärsin, että olimme Minskissä sattumalta kreivin aikaan. Parhaat valkovenäläiset olivat EPT San Remossa ja kakkosketju PokerStars Eurekassa Riikassa. Pariisissakin on aina parhaat pelit WSOP:n aikaan, kun kaikki vähänkään pokeriosaavat patongin purijat lähtevät Vegasiin, ja vanhat liikemiehet jäävät pelaamaan keskenään.

Peli suosi passiivista preflop-peliä, koska suhteellinen reikki oli matala (3%), mutta maksimireikki korkea (50$). Jakajat olivat yllätyksekseni erinomaisia. Yhtä hyviä olen nähnyt edellisen kerran Taleon-klubilla Pietarissa yli puoli vuosikymmentä sitten. Ilmeisesti jakajan ammatti on Minskissä ammatinvalintavaihtoehdoista paremmalla puolella, ja jakajat arvostavat työpaikkaansa. Nälkäinen susi saalistaa parhaiten.

Pelissä oli erinomainen proseduuri, joka ei ole Suomessa käytössä. Panokset jätettiin pelaajien eteen ennen flopin jakamista. Näin pelaajat voivat aloittaa actionin odottelematta merkkien keräämistä. Sekoituskone oli kelvannut Minskiin toisin kuin Helsinkiin. Casino Helsinki on muuten ainoa paikka maailmassa, jossa olen kuullut tulevan yhtä paljon jakoja sekoituskoneella kuin ilman. Jakoja tuntiin tuli paljon enemmän kuin Mikonkadulla. Ehkäpä Minskissä reikkirahat menevät suurempaan tarpeeseen.

Yksi peliä hidastuttava sääntö XO-kasinolla oli. Jos kaikki merkit olivat menneet keskelle, ja kortteja oli vielä tulossa, pelaajien oli mahdollista neuvotella loput kortit jaettavaksi useampaan kertaan. Neuvottelu vei usein enemmän aikaa kuin potin varsinainen jakaminen. Jos Suomessa olisi voimassa vastaava sääntö, kieltäytyisin kategorisesti useammasta jaosta. Minskissä sanoin aina, että vastustaja saa valita, ja useimmat valitsivat kaksi kertaa.

Isomman potin pelasin viimeisenä iltana, kun pöytään tuli selkeästi kansalaisluottamusta väkevämpää nauttinut nuorukainen, joka pelasi varsin aggressiivisesti. Reissasin hänet turnissa all-iniin kärkirattailla, ja hän maksoi turnista tulleella värinvedolla ja suoran välivedolla. Lisäksi hänellä oli kymppipari kädessään.

Hän halusi jakaa reippaan neljän tuhannen potin kahteen kertaan. Ensin tuli väri ja sitten tuli kymppi, ja koko potti kotijoukoille.

Puoli tuntia myöhemmin manageri tuli koputtamaan olkaani, ja kysyi voinko tulla sivummalle. Päädyin puhutteluun esinaisensa kanssa, jossa pyydeltiin kovasti anteeksi. Riverin kymppi oli nimittäin tehnyt minun KQJ9 käteeni suoran, jota en ollut huomannut. Paikalle tuli myös vastustajani, joka ilmoitti antavansa puolet potista takaisin. Minulta kysyttiin, sopiiko tämä. En suuremmin vastustellut, kun sain vielä kuohuviinipullon hyvitykseksi talolta.

Kameramies oli seurannut jakoa, ja havainnut jotain kummallista. Tätä ei olisi Helsingissä muuten käynyt.

Kaupunkina Minsk vaikutti hyvin hiljaiselta. Ihmisiä oli vähän liikkeellä, emmekä kohdanneet mitään vaaratilanteelta haiskahtavaakaan. Kaupungin keskusta oli siistissä kunnossa kaikkine DDR-tyyppisine monumenttirakennuksineen.

Kaikki valkovenäläiset, joita tapasin, olivat ystävällisiä ja avuliaita. Surullista on, että hieno maa on pilattu huonolla järjestelmällä ja jääkiekkohullulla diktaattorilla. Yllätys oli, että en kuullut juuri kenenkään puhuvan valkovenäjää, vaan venäjä oli yleinen katukieli. Edellistä en ymmärrä, jälkimmäisestä osan.

Pelit alkoivat joka päivä viiden maissa (kasino 24/7 auki), ja jäivät pyörimään, kun puoli neljän maissa luovutin. Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi, en olisi jättänyt näitä pelejä kuin paikallisella vankilalla uhkaamalla. Minä en taida olla pokerillisesti enää kovin nälkäinen susi.

Vapaa-aikanamme kävimme hotellin erinomaisella kuntosalilla kahtena päivänä, ja yhtenä sirkuksessa. Sirkus oli itäeuroopalaista laatutavaraa. Minua tosin häiritsevät hieman eläinnumerot, joita oli ehkä kolmannes esityksistä. Tavallisesti luotettavista lähteistä eli Jack Londonista olen lukenut yli kolmekymmentä vuotta sitten, että eläimet opetetaan temppuilemaan lähinnä ruoskalla ja huumeilla. Tosin tässä maassa eläimillä lienee samat oikeudet kuin ihmisilläkin, eli niitä ei juuri ole.

Reipas kaverini Jari Salonen 55v käväisi paikallisella swing-klubilla tanssimassa. Tämän olisin halunnut nähdä. Jari puhuu nimittäin englantia kovemmin kuin paremmin ja venäjää opettamani kaksi tärkeää ilmaisua (spasiba & ja job tvaju mat). Paikalliset puhuvat englantia paremmin kuin pietarilaiset, mikä on vielä melko vähän. Mutta pelit olivat jo käynnissä ja valitsin huvin sijaan työn. Salonen ei näköjään ole enää minunkaan vertaa nälkäinen.

Venäjäni oli selvästi vähän ruosteessa. Aktiivisesta sanavarastosta passiiviseen olivat siirtyneet esimerkiksi vaikeat ilmaisut ”juusto” ja ”kinkku”, ja aika monta juusto- kinkkuleipää olen Pietarissa aikoinaan tilannut. Lentokentällä taas en ymmärtänyt monimutkaista kysymystä ”onko teillä boarding pass”. Onneksi virkailija osasi toistaa englanniksi.

Meinasimme myöhästyä koneesta, kun luulimme checkinin loppumisaikaa alkamisajaksi. Kerkesimme turvallisesti koneeseen ystävällisen kanssamatkustajan avustuksella löysimmän turvatarkastuksen jälkeen mihin olen törmännyt ikinä missään lentokentällä. Menin kahden metallinpaljastimen läpi, jotka molemmat piippasivat (en vieläkään tiedä miksi) ja ketään ei kiinnostanut.

Hyvät pelit ja selkeä uuden kielikurssin tarpeellisuus vievät minut vielä jonain päivänä Minskin sirkukseen takaisin.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.