Nuorisolla on paremmin varaa


Aki PyysingKun vajaana kolmekymppisenä aloitin pokerin pelaamisen voittamistarkoituksessa, otin lajin hyvin vakavasti. Luin kaikki mahdolliset pokerikirjat ja ajoin lukemattomia simulaatioita. Samalla tavoin asiaan suhtautui kymmenkunta muutakin. Ringit olivat sen verran pienet, että jos joku löysi hyvän pokerikirjan, hän ei tosiaankaan kertonut siitä kavereilleen. Ei ollut mitään syytä olla ottamatta kilpailuetua, jos sellainen oli saatavissa.

Touhu meni niin pitkälle, että koko pokerikirjojen olemassaolosta vältettiin puhumasta. Voittamistarkoituksessa pelaavien keskuudessa kirjat ja todennäköisyydet olivat kielletty puheenaihe pokeripöydässä. Jos joku ulkomaalainen ammattilainen alkoi puhua pöydässä tällaisesta, hänet talutettiin nopeasti sivummalle ja pyydettiin vaihtamaan keskustelunaihetta.

Jos meillä oli vakiopelaajarinki, ja sisään käveli jonon ensimmäiseksi joku reippaampi peluri, niin yleensä alta minuutin oli kerätty kolehti paikkansa halvimmalla myyvälle. Paikan myyminen ei ole sallittua kasinolla, mutta tämä hoidettiin nopeasti ja diskreetisti. Yksi vähemmän diskreetti peluri saikin kolmen kuukauden porttikiellon paikan myymisestä vuonna 1997. En tässä tunnusta vanhentunutta rikosta, itse olen toiminut vain ostopuolella.

Tätä reippaampaa peluria ei varmasti kukaan kutsunut paistiksi, eikä hänen peliään kritisoitu. Jos hän ei tuntenut sääntöjä, niin ne opetettiin ystävällisesti. Aloittelijoille ei varmasti naurettu. Huonommat pelaajat olivat asiakkaita, ja heitä palveltiin parhaalla mahdollisella tavalla. Erään firmansa juuri myyneen yrittäjän Itä-Suomesta valitellessa Remy Martinin saannin hitautta hain baaritiskiltä refleksinomaisesti hänelle sellaisen. Säästäväisenä kaverina pyysin puolet rahoista vieruskaverilta, joka antoi ne yhtään mukisematta. Yhteinen etumme oli pitää asiakkaat tyytyväisenä.

Pelasin Helsingin turnausviikolla tavanomaista vähemmän sekä turnauksia että käteispeliä. Tämä johtui muista sitoumuksista eikä pelihaluttomuudesta. Erityisen innokas olin kokeilemaan onneani viiden kortin omahassa ja courchevelissä. Olen mennyt courchevelissä lähtökolmosilla poikki lukemattomia kertoja Aviation Club de Francella, joten pelit olivat minulle entuudestaan tuttuja.

Pelit saavuttivat suuren suosion Grand Casinolla niin kuin olin ounastellutkin. Veikkaan jatkossa Rautatientorilla triple-omahan tulevan olemaan suositumpi kuin tavallisen neljän kortin omahan. Kasinollekin peli on parempi, kun samasta määrästä pelaajia saadaan useampia pöytiä.

Fennia-salissa pelaamisesta olen aina pitänyt. Paikka on miellyttävä sekä jakajat että brushit ovat pääsääntöisesti hyvin päteviä. Erityisesti täytyy tässä mainita Jonna, joka tehokkuudessa vetää vertoja Vegasin tippipalkaisille kollegoilleen.

Pelikulttuurin muutos Suomessa sen sijaan vanhaa opportunistia vähän ahdistaa. Nykyään jos joku vetää ”väärin”, niin hänelle joko vain nauretaan tai vihamielisesti kerrotaan miten hän tulee menemään poikki jatkossa jaon lopputuloksesta riippuen. Lisäksi pöydässä käydään läpi erilaisia todennäköisyyslaskelmia. Hupaisinta on se, että oddseja kysellään jopa sellaisilta, jotka eivät niistä koskaan ole liiemmin välittäneet.

Pahoittelenkin tässä, että en erilaisiin oddskysymyksiin tällä viikolla vastannut. En tässä koe ongelmana sitä, että en voisi niitä kertoa. Mutta pöydässä on ainakin toivottavasti yleensä joku, joka on tullut pitämään hauskaa, eikä laskemaan oddseja. Pokeri ei internetin myötä enää ole mitään salatiedettä, mutta tällainen keskustelu on vähintäänkin kiusallista sellaisen kannalta, joka ei todellakaan EV:stä välitä. Lisäksi sen ajatuksen korostaminen, että muut jaksavat opiskella enemmän ei voi olla omiaan lisäämään pelihalukkuutta jatkossa. Ja mikä minä olen muutenkaan neuvomaan esimerkiksi Suomen neljänneksi parasta viiden kortin omahapelaajaa. Privaatisti käyn erittäin mielelläni erilaisia pokeriteoreettisia keskusteluja. Pelipöydässä haluan pelata ja jutella mukavia esimerkiksi Erolan mainostamista kahdesta lempiaiheestani.

Ensimmäisenä iltana yksi tällaisista hauskanpitäjistä oli kaverini Jari Salonen. Jari tosin on pätevä pelaaja, joka on viettänyt kanssani kymmeniä öitä savuisella kasinolla Champs Elyseen varrella. Nykyisin hän pelaa lähinnä huvikseen onnistuneiden sijoitusoperaatioidensa seurauksena. Minun vähemmän onnistuneet operaationi pakottavat minut suhtautumaan vielä peliin vakavasti. Kun sitten pelasin Jarin vieressä kaksi jakoa viiden kortin omahaa vähintäänkin arveluttavasti, oli erittäin mieltä ylentävää ensin kuunnella Jarin räkätystä ja sitten kuunnella analyysiä siitä, miten peliä oikeasti pitäisi pelata. Valitettavasti Jarin analyysi oli vielä oikeaa ja kuusi muuta kuunteli varmasti tyytyväisenä. Minä murjotin, ja päätin, että loppuviikon vedän A+-luokan peliä. Tämä itse asiassa mielestäni onnistuikin. Tuskin muuten olen ainoa, jolle opetus menee perille.

Jarilla on varaa kertoa kaikki osaamansa ja naureskella huonommilleen, mutta onko kaikilla niillä jotka sitä säännöllisesti harrastavat on eri asia. Toivottavasti on. Eettisesti on kunnioitettavaa, että jakaa mielellään kaiken tiedon pelistä, mitä itsellä on, myös muille. Me emme aikoinaan kokeneet, että meillä silloisissa ohuissa ringeissä olisi ollut tähän varaa, mutta ehkä nuorisolla sitten on.

Osallistuisin mielelläni viiden kortin omahan alkutaipaleelle Grand Casinolla, mutta joudun lähtemään Amerikkaan häämatkalle. Tällä kertaa kyseessä ei ole oma vaan pikkuveljeni häämatka. Kahden viikon kuluessa uskon, että kaikki oppimaan kykenevät ovat luultavasti omaksuneet viiden kortin pelin lainalaisuudet. Kostoksi kirjoitan ehkä lentokoneessa viiden kortin omahasta artikkelin. Näin lukuhalukkaat eivät joudu antamaan tasoitusta pelissä jo kokemusta hankkineille.

Voit kommentoida kirjoitusta foorumin kommenttiketjussa.