Onko ruoho vihreämpää Amsterdamissa?

Aki Pyysing

Pokeriurani alkuvuosina kävin joka vuosi Amsterdamissa Master Classics of Poker- turnauksessa. Siellä oli paremmat käteispelit, isommat turnaukset ja lämpimämpää kuin marraskuun Helsingissä.

Tänä vuonna turnaus on poikkeuksellisesti viikon myöhemmin. Koska WSOP-finaalissa on hollantilainen, siirrettiin turnausta viikolla eteenpäin. Tämä on vahvaa asiakaspalvelua. Vaikka Helppi, Jouhkimainen ja Kurko kaikki kolme pelaisivat finaalipöydässä universumin mestaruudesta Helsinki Freezeoutin aikaan, en usko että aikatauluja rukattaisiin.

Ensimmäinen reissuni vuonna 1995 on ikimuistoinen. En pärjännyt turnauksissa, mutta onnistuin tekemään voitollisen reissun käteispelien ansiosta. Tämä oli ihan ansioni mukaan, olin tuolloin lapanen turnauspelissä, mutta täyden pöydän limiittiholdemissa ihan OK sarjajyrä.

Ari Ora lanseerasi alkoholitarjoiluttomiin käteispöytiin viimeisenä päivänä tarjoilua gin & tonicien ilman jäätä, sitruunaa tai coctailtikkuja muodossa. Otin opikseni vanhemmalta tieteenharjoittajalta, ja olen käyttänyt samaa metodia myöhemmin muillakin kasinoilla.

Muistan kuinka täynnä itseäni olin, kun palasimme Helsinkiin. Täytyi vielä mennä suoraan lentokentältä Presidenttiin pörhistelemään: ”Ajatelkaa, kävin ulkomailla pelaamassa pokeria ja voitin”. Kotona olisi toki ollut yksi vaimo ja lapsi, mutta olivat ne siellä aamuneljältäkin, kun lopulta palasin hyvissä puukengissä Hollannin reissulta.

Seuraavina vuosina vietin sitten isänpäiväni Amsterdamissa armeijan tuomaa pakollista välivuotta lukuun ottamatta. Ensimmäinen merkittävä turnaussaavutukseni oli John Bonettin tiputtaminen limiittisevenissä.

Bonetti oli kiireestä kantapäähän herrasmies pöydän ulkopuolella, pöydässä hän käyttäytyi kuin amerikkalainen pokeriammattilainen. Tämä tarkoittaa pitkäti tauotonta jakajille kiroilua ja valittamista sekä huonoista korteista että proseduureista, jotka poikkesivat Binion’sin vastaavista.

John oli liikenteessä kaverinsa Phil Hellmuthin kanssa. Samalla turnausviikolla pääsin lainaamaan rahaa Pilille. Hän tuli tiputtuaan turnauksesta tyynenä kuin purkautuva tulivuori käteisomahapöytäämme. Hänellä oli vain dollareita, ja vaihtopiste oli kaukana. Markerilla ei tuolloin Casino Hollandilla saanut pelata.

Päätin pelastaa tilanteen heittämällä Pilille yhden 5.000 guldenin levyn. Emme varsinaisesti tunteneet, minä toki tiesin kuka hän oli. Hän palautti rahat parin tunnin päästä, kun oli saanut jonkun vaihtamaan taalansa käyväksi valuutaksi.

Sain myöhemmin kritiikkiä Matti Kuortilta operaatiosta. Hänen kuulemansa markkinahuhun mukaan mies oli käytännön poikki tuohon aikaan. Saattoi ollakin, koska hän oli tuon pöydän selkeästi toiseksi huonoin pelaaja. Sen kaltaisilla käteispeliesityksillä, mitä hän tuolloin esitti, saa isommatkin turnaustuotot hukattua vauhdikkaasti.

Ahkera turnausten kiertäjä, italialainen Bruno pyysi Bonettia syömään, kun pelasimme samassa käteispöydässä. Bonetti sanoi, että hän on menossa Hellmuthin kanssa internetkahvilaan, Pili aikoi tarkistaa mailinsa. Bruno sanoi, että ”I think we should go whoring instead. Over there you at least know what you are supposed to do.”

Bruno oli aina Amsterdamissa, kuten muissakin Euroopan isoissa turnauksissa, valitettavasti sukunimeään ei edes Administeri muistanut. Hän oli hieno vanhempi herrasmies, puhui kuutta kieltä sujuvasti, poltti paksua sikaria ja käyttäytyi myös pelipöydässä herrasmiehen elkein toisin kuin amerikkalaiset kollegansa. Ja tässä olisi loukkaus sanoa “italialaiseksi hieno mies”. Toivottavasti on vielä elossa. John Bonetti menehtyi syöpään 80-vuotiaana 2008.

Merkittävin turnaussaavutukseni Amsterdamista on, kun puolustin menestyksekkäästi viidettä tilaani limiittiholdem- turnauksessa vuonna 1999. Helppohan se on tuplavoitto ottaa, kaksi viidettä tilaa on paljon vaikeampaa.

En yleensä myy itsestäni mitään turnausosuuksia. Vuonna 2000 tein kuitenkin poikkeuksen. Pääsin pot limit Omahassa finaalipöytään, joka oli seuraavana päivänä. Ollessani aamiaisella hotelli Americanossa kimppuuni hyökkäsi Jukka Juvonen, joka halusi ostaa minusta osuuden. En ollut halukas myymään, mutta lopulta Jukka väsytti minut tekemällä tarjouksen, joka oli mielestäni riittävän hyvä.

Tipuin finaalista ensimmäisenä lyömällä alle all-in kärkiparilla. Molemmat vastustajat maksoivat, toisella setti ja toisella värin veto. Jukka kertoi muille suomalaisille, ”Aki on niin vittumainen mies, että varmaan tippui ihan tahallaan”. Tämä ei toki pidä paikkaansa, taisin myydä 10 prosenttia, joten kyllä olisin mieluummin ottanut lisää rahaa kuin kiusannut Jukkaa.

Hollantilaisista pelaajista olen aina tykännyt, lukuun ottamatta ehkä Rolf ”Lutkapuu” Slotboomia ja Belinda Blokkeria. Lutkapuu on niin täynnä itseään, että edes minä en ollut Amsterdamista palatessani vuonna 1995.

Belinda käväisi Suomessakin. Merkittävimpiä ansioitaan reissulla oli tulla syytetyksi korttien merkkaamisesta. Hän tosin kuulemma yritti tätä kynällä eikä taivuttelemalla kuten paikallinen talenttimme.

Lisäksi hän käsittääkseni kasvatti Suomessakin sinänsä kunnioitettavaa pokerinpelaajien karvapäägalleriaansa. Eräs brittipelaaja arvioi kokoelman laajuutta 90-luvun Amsterdamissa ”She’s had more dick than I have had meals”. Tässä en näe mitään pahaa, ehkä olen vain loukkaantunut, kun minua ei koskaan kysytty.

Malliesimerkin ”miten hukata turnausvoitot käteiseen” näin Amsterdamissa, kun ystäväni Lance Hewitt 1997 splittasi seventurnausvoiton Nic Szeremetan kanssa. Seuraavana päivänä hänelle tarjottiin paikkaa isoimpaan käteispöytään. Tuolloin katsoin tuon pöydän olevan liian iso minulle, vaikka olinkin tietojeni mukaan paremmassa hapessa kuin Lance, ja limiitissä ehkä jopa näppärämpi. Lance otti paikan. Turnausvoitot eivät valomerkkiin asti riittäneet.

Viimeisellä kerrallani Master Classicissa soitin ainoan muistamani itkupuhelun Suomeen. Valitin kahdessa promillessa huonoa tuuriani. Toisessa päässä ei juuri löytynyt ymmärrystä, enkä olisi sitä ansainnutkaan. Jos katsoo olevan varaa pelata isoa peliä tuulimyllyissä, olisi oltava myös kykyä ottaa iskut Klitshkona vastaan.

Tästä kokemuksesta järkyttyneenä en ole muutamaan vuoteen Amsterdamissa käynytkään. Järkyttävää oli siis, että minä soitin bad beat- puhelimeen, ei vastaanotto. Minun perusfilosofiani mukaan kukin saa pokerissa ansionsa mukaan ja beateistä on turha itkeä.

”Nothing is worse than two running cards”, sanoi Ali Sarkeshik kauan sitten. Tämä tarkoittaa, että kun pelaat pokeria tarpeeksi kauan, kaikki hyvinkin epätodennäköinen tulee tapahtumaan.   

Olen menossa taas. Hävettää myöntää, mutta vähän jännittää. En ole ammattimaisen pokeriurani aloitettuani ollut tappiolla marraskuussa vielä kertaakaan. Kaiken järjen mukaan tulossa on joka tapauksessa urani huonoin vuosi.

Kirjoitin vuonna 2010, että haluan mieluummin pörssi- kuin pokerivoittoja. Tämä vuosi on ollut paras sijoitusvuoteni sitten vuoden 1993, jolloin sain nenän pinnalle, enkä ole sen jälkeen sukelluksissa ollutkaan.

Ilmeisesti olen ihmistyyppiä, jolle ei mikään riitä. Tai ainakin pitää haluta sitä, mitä juuri sillä hetkellä ei ole. Joka tapauksessa haluan pokerivoittoja juuri tällä hetkellä kuumeisesti.

Toivottavasti Amsterdamin ruoho on vihreämpää kuin Vegasin, jonka tekemää kuoppaa en vielä toistaiseksi ole saanut paikattua.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.