Onko Vilpitön Mieli totta vai tarua?

Jouni Rannan nelivuotinen ura korttiammattilaisena on vaille huomiota jäänyt osio Jouni Rannan ja Marko Erolan kirjassa ”Vilpitön Mieli”. Tämä käydään lyhyehkösti läpi kirjan kolmannessa kappaleessa ”Onnensoturit”. Onnen varaan eivät tosin vanhan ajan pelurit jättäneet juuri mitään. ”Peliammattilainen” on heille aivan liian mairitteleva termi. Oikeampi termi olisi korttihuijari.

”…en ainakaan muista kärsineeni omantunnon tuskia sen takia, että harjoittelin korttihuijauksia. Huijaaminen oli siihen aikaan (70-80-luvun vaihteessa) olennainen osa korttipeliä. Kaikki huijasivat, jotka osasivat. Ainoa synti oli jäädä kiinni.” Ranta siis kertoo kirjassa avoimesti kasinosukupolvea edeltäneiden pelureiden asenteen.

Olen jutellut paljon minuakin vanhempien pelureiden kanssa, ja juuri mitään uutta minulle ei kirjassa tältä osin ole. Tunnen tai tunsin lähes kaikki kirjassa mainitut källääjät ja myös jokusen vielä elossa olevan, jotka lienevät pitäneet huolen siitä, että heitä ei kirjassa nimeltä mainita. Suurin osa näistä vanhoista ammatihuijareista on muuten kunnan kustannuksella haudattu.

Dekkarifestivaaleilla Jouni Ranta sanoi aikovansa kirjoittaa kakkososan kirjasta ja Erola kyseli, kirjoittaako hänkin. Jouni sanoi. ”Sää sen kirrjootat”, jo hivenen hapantuneella vorssan murteella. Suosittelisin kertomaan enemmän yksityiskohtia Rannan peluriuralta ja mainitsemaan useampia osallistujia nimeltä. Myyntimenestys olisi varma.

Luin kirjan käytännössä yhdeltä istumalta, koska se tarjoaa huikean ajankuvan 50-luvun Forssasta 80-luvun juppikauden ja 90-luvun oikean laman kautta parhaillaan käynnissä olevaan taideväärennösoikeudenkäyntiin asti. Nerola kirjoittaa Rannan tarinat auki sujuvasti, kuten aina. Jos Marko olisi yhtä hyvä pokerinpelaaja tai liikemies kuin kirjailija, ei hänen tarvitsisi kirjoittaa enää kirjan kirjaa. Nykytilanteensa on oikein hyvä meidän lukijoiden kannalta.

Kirjan avatessani pohdin kovasti, mahtavatko Jounin tarinat olla totta. Entinen pakanaltajakaja ja väärennetyn taiteen kauppias ei välttämättä malta aina pysytellä totuudessa. Pokerihistorian kuvaus ajalta ennen Casino Rayn pokerihuonetta on ainakin todenmukainen, joskin pokeri- ja historiafriikin makuun vajavainen.

Tosin ihmeen hiljaisia kirjan suhteen ovat olleet kaikki siinä mainitut. Minulle täysin uutisena luin esimerkiksi nykyisen demaripoliitikon (”joka pystyy hoitamaan nykyisen työnsä kansanedustajana vaikka vasemmalla kädellä”) osuuden tarinassa Rannan Turun taidegallerian apulaisena ja rakastajattarena. Jos tämä ei olisi totta, olisi se epäilemättä kiistetty jyrkästi.

Ranta itsekin sanoi, että seuraavassa kirjassa on sellaisia paljastuksia, että asianosaisten on pakko ottaa kantaa. Hän vaikutti selkeästi pettyneeltä, koska juuri kukaan kirjassa esiintyneistä ei ole myöntänyt eikä kiistänyt mitään. Tämä tosin onkin paras julkisuusstrategia, jos haluaa päästä kiusallisesta kirjallisesta maininnasta eroon mahdollisimman pienellä älämölöllä.

Olen siis taipuvainen uskomaan, että hyvin mielenkiintoiset tarinat vastaavat pääsääntöisesti tapahtunutta ainakin siten kuin Ranta sen muistaa. Varmasti on paljon poisjätettyä ja hän tunnustaa vain vanhentuneita rikoksia, mikä Suomen oikeusjärjestelmässä fiksua onkin.

Oli miten oli, Vilpitön Mieli kannattaa lukea, vaikka taide ei kiinnostaisi pätkääkään. Miekään en taiteesta sen enempää tajua kuin mistä tykkään ja mistä en. Hyvän kirjan tunnistan väärennettyä taulua aika paljon helpommin.

P.S. Olisin kirjoittanut paljon laveammin, mutta Nerola twiittasi viikko sitten, että ”Nettikolumneihin 3000 merkin raja. Blogit asia erikseen #eijaksalukea”. Mie vastasin: ”Jos on asiaa, 3000 merkkiä ei riitä mihinkään. #sisälukutaitoinen”.  Marko kuittasi, että ”Jos ei saa asiaansa sanottua 3000 merkissä, ei sitä olekaan.”

Noudatin tätä, ja vasta jälkikirjoitus selkeästi ylitti 3000 merkin rajan.

P.P.S. Olen hyvin iloinen, että 90-luvun alussa ostin yhtä monta taulua kuin tein venture capital –sijoituksiakin. Molempia tarjottiin toimistollemme ihan ahkerasti.

P.P.P.S. Kirjan varsinainen sanoma on, että Suomi on täynnä väärennettyä taidetta, mutta sitä ei haluta myöntää. Lisäksi väärät taulut aitoina ottaneet taideasiantuntijat eivät ole halukkaita muistelemaan aihetta. Ymmärrän hyvin kyllä miksi. Totuus usein sattuu.

Lukekaa linkit & kirja ja sivistytte taiteesta. Tärkeää ei ole, miltä taide näyttää, vaan kenen sen luullaan tehneen.

HS 12.1.2017 ”Jouni Ranta on mies, joka myi Suomen kotien seinät täyteen väärennettyä taidetta”

HS 4.2.2017 ”Taideväärentäjän tarina”

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.