Optimaalisen pysäyttämisen ongelma eli milloin lopettaa ajoissa?

Marku Bunders

Täytän 35 vuotta ensi juhannuksena ja palaan kahden vuoden reissulta Hanoista. Keski-ikäisiä tuttujani on sairastunut ja kuollut tällä välin Suomessa. Samalla Vietnam on herättänyt huomaamaan, että maailmassa on muutakin kaunista kuin lumisade Rautatientorin aamuyön taksijonossa. Yhdessä aika, kupeet ja kukat ovat muistuttaneet alkaneet elämän bublesta.

Metsä kannattaa hakata siinä vaiheessa, kun puiden odotettu kasvuvauhti alittaa korkotason. Puskuranget leviävät luontaisesti ämmien kavetessa. Mutta millon, jos koskaan, rationaalinen pelaaja likvidoi omaisuutensa, lopettaa tienaamisen, treenaamisen, välittämisen? Muuttaa palmun alle naisen päälle, meren ja mangrovemetsän väliin?

Pokeripiireissä tällaisia kysymyksiä pohtivat teinit, jotka sitten myyvätkin netissä teetetyt taulunsa ja palkinto-Nintendonsa ja muuttavat itään ja länteen, mutta olennaisesti etelään. Ihailtavaa varhaiskypsyyttä varjostaa tavoitteellisuus, sillä monet lähteneistä grindaavat yöt ja nukkuvat päivät ja ennen kaikkea keräävät kateuspääomaa blogeillaan. Jotain sellaista, mistä luopumista juuri tässä pohdin.

Nuoruutta ei kuitenkaan kannata liikaa soimata. Alkuun ei pääse, jos ei usko elämästä edes jotakin ja moni velvollisuus on hoidettava, jotta ei myöhemmin vittuaisi ainakaan niistä johtuvista syistä. Keski-ikäisen laiskuutta ei sen sijaan anna mikään jumala anteeksi (ja niitä Aasiassa riittää). Kilroyn mainos on osuva: Go before it’s too late, mutta sen tuote väärä. Loma ei ole luopumista, vaan sitoutumista entistä tiukemmin siihen, mistä lomailee. Intin keskeyttäisi taatusti useampi ilman viikonloppuvapaita ja syrjähypyt pelastavat monta avioliittoa.

Koen bubleni koettaneen, koska minulla vielä seisoo ja leposykkeeni on matala. Muuvailuyritykset kutistuneella stäckillä, kuten ajan oloon kaikille käy, eivät juuri tuota tulosta. Olen myös lapseni tehnyt, asuntoni maksanut ja maailmaa tarpeeksi nähnyt voidakseni enää uskottavasti valehdella itselleni välttämättömyyksistä.

Kliseen mukaan miehet pelkäävät sitoutumista, minä pystyyn kuolemista. Elämäni ei tarvitse olla hektinen, siihen väsyy nopeasti. Sen sijaan paluu sinne mistä syntyikin, hyvän aikaa ennen hautajaisiaan, on juoksun keskeyttämistä, coitus interruptus. Sitä on tyypillistä paeta viinalla ja uholla, mutta viimeistään taksijonossa alkaa aidosti vituttaa.

Metsää voi hakata osissa, rangeaan avata positiosta. Äärimmäisyyksiä voi välttää. Kuulin eilen, etten pääse sinne, minne toivoin, valitsin jälleen pimeän lyönnin. Viimeksi tein näin kaksi vuotta sitten. Tuolloin olin levoton. Nyt määrätietoinen: suljen ne pöydät, joissa tunnen vihut parhaiten ja tiedän, että mahdollisella voitolla ei ole enää merkitystä. Jossain vielä kutkuttaa ja sinne pitää olla valmis panostamaan.

Hyvät juhlat loppuvat ajoissa ja alkavat riittävän monen poistuttua, kun käsiä on tarpeeksi nähty ja vastustaja opittu tuntemaan. Yritän ehtiä ennen kuihtunutta finaalia, headsupia viikatemiehen kanssa. Se ei kuulemani mukaan ole enää nautittavaa, minulle läheltä nähneet ovat kertoneet.

Lisää matkalta.