Packåruåtsi

Mikael Boldt

 

Vuonna 1982 pelattiin jalkapallon alle 18-vuotiaiden EM-kisat Suomessa. Olin Belgian joukkueen tulkkina ja oppaana, vaikka en puhu flaamin kieltä. Siihen aikaan ranskankielinen valtaeliitti kylmästi piti maata ranskankielisenä kansainvälisissä yhteyksissä. Siitä on ollut seurauksena flaamilaista separatismia, mikä on hieman kiusallista valloneille, koska flaamilaiset ovat nykyisin vaurainta kansanosaa.

Kroatiassa ei enää saa opettaa kyrillisiä kirjaimia lapsille, mistä syystä oman historian ymmärtäminen tulee olemaan ongelma tulevaisuudessa. Esimerkkejä olisi loputtomiin. Shibboleth-traditio elää siis ja voi hyvin. (Alunperin sana käytettiin efraimilaisten tunnistamiseksi, tappamista varten, he kun eivät osanneet lausua sh-ääntä.)

Suomessa nuoret miehet haluavat päästä eroon ruotsin kielen pakko-opetuksesta. Nimenomaan pakkoruotsista minulla ei saa olla mielipidettä, koska se ei koske eikä ole koskenut minua. Sen sijaan voinen sanoa jotain ruotsin kielen merkityksestä maassamme. Olen melkoisen näkyvästi kritisoinut suomenruotsalaisten omahyväisyyttä ja asemansa väärinkäyttöä ainakin 1600-luvulta 1900-luvun alkuun, mutta ruotsin kielen sivuuttaminen Suomessa on ongelmallisempi asia.

Entinen naapurini, MEP Eija-Riitta Korhola otti osaa pakkoruotsikeskusteluun sanomalla, että hän ei ole tarvinnut sanaakaan ruotsia koulun jälkeen. Kun ainoa sana, mitä hän olisi voinut käyttää, olisi ollut “jag”, asia ei paljon kiinnosta, paitsi osoituksena sivistymättömyydestä. Kun eräs Aki Pyysing vastustaa pakkoruotsin jatkamista, hän tekee sen sijaan niin eräänlaisesta voimapositiosta.  Aki nimittäin puhuu sujuvasti ruotsia ja lukee ruotsinkielisiä kirjoja ja lehtiä.

Voin ymmärtää Akin, Pelle Snuslösin, Esa Aulan, Dempseyn ja muiden asenteet, mutta miettikää ensiksi kuvitellun yksikielisen Suomen luonnetta. Ensinnäkin Ahvenanmaa siirtyisi Ruotsille, olemassa olevan kv. sopimuksen nojalla. Toiseksi pitäisi vaihtaa kansallislaulu, kaataa kaksi kolmasosaa Helsingin näköispatsaista, polttaa 90% kansalliskirjastomme vanhimmasta materiaalista. Kolmanneksi kaikki suomenruotsalaiset opettajat ja suomenkieliset ruotsinopettajat tulisivat työttömiksi jne.

Mutta, sanotte, emmehän tuota tarkoiteta, haluamme vain pakkoruotsin loppuvan. Kuitenkin uskon että sillä voisi olla laajempia seurauksia kuin uskottekaan.  Vaikka Suomi pysyisi kaksikielisenä ja ruotsinkieliset palvelut voitaisiin taata, seuraukset olisivat merkittävät. Sekä Suomen historia, että maamme nykyolemus on nimittäin monikielinen. Ymmärrän hyvin että joensuulainen pokerinörtti paskat välittää Runebergin, Sibeliuksen tai Mannerheimin äidinkielestä, mutta periaatetasolla on sääli, jos 11-vuotiaana tehty päätös käytännössä tekee mahdottomaksi opiskella esimerkiksi historiaa.

Korostan toistamiseen, että minä jätän päätöksenteon pakkoruotsista niille, joille asialla on henkilökohtainen merkitys. Itse en osannut nuorena sanaakaan suomea ja sain ehdot joka vuosi.  RUKssa sitten oli pakko oppia, mutta koska aloitin niin myöhään, suomea en koskaan tule hallitsemaan moitteettomasti. Minulla onkin valantehneen kielenkääntäjän (nykyisin virallinen kääntäjä) tutkinto vain suomesta ruotsiksi, eikä toisin päin, mikä on erittäin suuri ongelma.

En olisi kirjoittanut tästä tulenarasta aiheesta, ellei asiaan liittyisi toinen ulottuvuus: Timo Soini.  Kun herrat perussuomalaiset julkaisivat ohjelmansa, ruotsin kielen asema näytti huolestuttavan. 

Minuakin huolestuttaa.  Jos nimittäin ruotsin vastustaminen kulkee käsi kädessä sellaisen älyn kanssa, joka kykenee perussuomalaisten vaaliohjelmaan, niin johan hukka perii.

Se, että ruotsi ei enää ole pakollinen aine ylioppilaskirjoituksissa on minun mielestäni hyvä asia.  On naurettavaa jos matemaattisesti lahjakas henkilö, jolta puuttuu kielikorva, ei pääse ylioppilaaksi ja opiskelemaan hänelle toisarvoisen asian takia.  Mutta rohkenen epäillä, että työlään ja inhotun pakollisen ruotsinopetuksen lopettaminen olisi tie onneen.

Den som lever får se.

Pakkoruotsin ja muiden kielten käyttö ja hyödyllisyys