Paskoja kippejä, turhia reissuja ja huonoja koppeja osa I

Aki PyysingOsa ihmisistä käsittelee epäonnistumisensa rationaalisesti ja siirtyy elämässä eteenpäin. Osa jää märehtimään niitä ikuisesti. Kuulun jälkimmäiseen ryhmään.

Kirjoitussarjassani kertaan edustavan kokoelman jakoja, joita minun olisi kannattanut muistella juuri ennen kertausharjoitusten lääkärintarkastusta. Ei olisi tarvinnut nimittäin korkean verenpaineen takia mennä liukastelemaan pimeälle ja tuuliselle luodolle.

Vuonna 1995 ensimmäisessä Freezeoutissa menin Sökö no limitin finaalipöytään isolla merkkipinolla. Vain Sveitsin Theo Brundlella oli vastaavan kokoinen nippu. Theo pelasi ensimmäistä kertaa sököä, minä sentään olin ensimmäiset hoolini kurkannut jo 1975.

Meitä oli viisi jäljellä. Olin menettänyt vähän merkkejä, mutta olin edelleen chipeissä selvästi toisena. Vähintään kakkossija näytti olevan tulossa, muut kolme enimmäkseen kyttäilivät toisiaan ja me Theon kanssa poimimme antet, kummalla nyt isompi kortti sattui olemaan. Juustomaan miehellä oli positio minuun, mutta antoi minun kerran kerrasta viedä, jos hänellä oli pienempi kortti.

Sitten Theo avasi pintaässällä, ja muut kippasivat. Minä tarkastin hoolini (=pohjakortin), joka oli kasi, kuten pintakorttinikin. Survaisin hirvittävän ylibetsin all-in suojellakseni kättäni. Theo naulaparillaan maksoi, ja minä pääsin korkkaamaan reilille illan ensimmäisen drinkin.

Huusin vielä kritiikkiä esittäneille kavereilleni, että tekisin sen aina uudestaan, koska ”Siellä on toinen vain kerran seitsemästätoista”. Kaikenlaista soopaa sitä on tullut selitettyä. Argumentti on matemaattisesti lähes oikein, mutta pelasimme turnauksen finaalipöytää, ja peli oli sököä.

Peliliikkeelläni Theo kippaa kaikki perässä olevat kädet ja maksaa ässillä. Kolme muuta voittivat tässä (kuten aina, kun isot stäkit ryskävät vastakkain) ja Theo pääsi päätöksenteon tuskasta. Nollasummapelissä löytyi joku häviäjäkin.

Sököfinaaliin olen päässyt töhöilemään useamminkin. 1998 Midnight Sunissa olin finaalissa keskikokoisella nipulla. Pöytä oli täynnä pelokasta rahaa. Lauritsalan miehet eivät luonnollisesti pelkää. Pelottomasti löin täyden potin ässä pinnassa ja kuningas hoolissa. Johan Storåkers tuli täyden potin kylkeen kymppi pinnassa. Hänelle jäi muutama irtomerkki taakse. Minä rereissasin hänet allin.

Tässä taas tuli sökökokemukseni esiin. Tuossa pöydässä kun löi ässä pinnassa, sai antet pienelläkin lyönnillä. Paria taas ei kukaan olisi kipannut täyden potin lyöntiin mitenkään. Lyöntini koko oli naurettava. Asetin itseni pakkomaksuun, jos joltain löytyy pari.

Paitsi, että Johania vastaan en ollut edes pakkomaksussa. Isopelto oli tuolloin vielä nitimpi kuin nykyään. Hänellä on tuossa tilanteessa aina kympit. Minun olisi pitänyt irrottaa, ja jatkaa peliä hivenen alle keskistäkin olevalla nipulla. Sökössä kyseessä ei ole flippi, vaan erittäin painotettu arvonta.

ICM-laskureita ei ollut tuolloin vielä saatavissa, ja hyvä niin. Olisi saattanut yksi tietokone lentää seinään, kun olisi tuota jakoa ryhtynyt matemaattisesti analysoimaan. Oikea virhe suurempi, koska ICM ei tietenkään huomioi erittäin arkaa finaalipöytäfieldiä.

Johan vierailee säännöllisesti edelleen Helsingin turnauksissa ja on yleensä muistanut aina kiittää sökörahoista. Turnausvoitto oli hänen pokeriuralleen erittäin ratkaiseva. Oli kuulemma kassa tuohon aikaan aika ohut. Ammatinvalinta olisi voinut kääntyä muuhun suuntaan, ellen minä olisi keksinyt pelata kuin itsemurhapommittaja.

Selvin päin pelaaminen sököfinaaleissa 1990-luvulla ei toiminut, joten 2000-luvulle mentäessä pelasin sököturnaukset hivenen liberaalimmalla anniskelupolitiikalla. Tästäkään ei varsinaisesti ollut apua.

Viimeinen kerta kun olen sököfinaalissa ollut, oli 2008 Midnight Sunissa. Sain ennen finaalipöytää huomautuksen siipaltani liiallisesta hanakkuudesta käyttää baaritiskin palveluita. Finaaliin kuulemma pääsee harvoin, joten sen voisi pelata kunnolla.

Yritin parhaani. Olin semifinaalissa rereissannut isosti ja näyttänyt kalleparin vastustajan kipattua. Ensimmäisessä jaossa finaalissa minulla oli rouva (isoin kortti pinnassa), jolla löin pienesti ja kaikki kippasivat Santeri Välikoskelle, jolla oli jätkä pinnassa. Santtu reissasi. Minun eri maan kolmoseni ei varsinaisesti ollut hirvittävän hyödyllinen.

Santtu on hyvä turnauspelaaja, eikä mitenkään turhan arka. Hän voi reissata tässä millä vaan. Lisäksi hän voi kipata myös jätkäparin, jos uskoo toiseen naiseeni. Niinpä päätin opettaa nuorelle miehelle vähän pyysinginpelkoa. Kolme sekuntia miettimistä Välikoskella, leveä hymy ja reraise allin pari chippiä lisää. Jätkäthän siellä oli suupielet korvissa olevalla jätkällä. Minun oli pakko maksaa, eikä naiseni kaverit tulleet paikalle. Yhdeksäs sija ja takaisin baaritiskin palveluiden pariin. Sielläkään ei nainen hymyillyt suoritukselleni.

Mainittakoon, että Santtu oli eri semifinaalipöydässä, eikä ollut nähnyt kallepariani, jonka olin pelannut samoin. Lisäksi Santtu oli pelannut aiemminkin kanssani, eikä kuulunut koulukuntaan, jonka mukaan pelaan vain saleteilla. Olin käteispelissä pari kertaa epähuomiossa yrittänyt lyödä tätä nuorta miestä pakkaan ja tämä oli kurkannut, vaikka olin rakentanut mielestäni nerokkaita bluffitilanteita.

Lisäksi olin selkeästi laitamyötäisessä, joka ei edesauta tiukkaa imagoa. Minulla oli hyvä imago semissä kanssani pelanneiden keskuudessa, Santun silmissä olin lähinnä patologinen varas pikku hönössä. Tämä ostospaikka oli lievästi sanottuna kyseenalainen. Sama kuin menisi Stockan herkusta hakemaan tarjousmaksalaatikkoa.

Minulla on paljon myös muiden pelien töppäilyjä muistipankissa. Jaan niitä myöhemmin – jos selviän tämän tekstin oikoluvusta ilman sydänkohtausta.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.