Rahaa junalla Lappeenrannasta

Aki Pyysing

Vuonna 1991 kaikki arvopaperikauppiasyhtiöni olivat iloisesti kuralla. Jos pankki olisi puhaltanut pilliin, olisin helposti päätynyt pakoilemaan ulosottomiehiä vuosikymmeniksi. Tilanne ei kuitenkaan ollut epätoivoinen, koska AC/DC oli tulossa Suomeen.

Minun silloisen näkemykseni mukaan tietyt osakkeet olivat tuolloin naurettavan halpoja huolimatta surkeista talousnäkymistä. Halusin lisää sijoituslainaa, jotta voisin ostaa lisää osakkeita. Jälkikäteen tarkasteltuna halpoja osakkeita olisi tosin voinut ostaa vielä vuotta myöhemminkin. Lisäksi Suomi olisi voinut ajautua IMF:n holhoukseen.

Joka tapauksessa päärahoittajapankkini oli kieltäytynyt lisäluotoista ja lähinnä suunnitteli (perustellusti) vanhojenkin irtisanomista. Etsimme partnerini kanssa rahoitusta kaikista mahdollisista helsinkiläisistä pankeista. Kättä tuli naamaan vielä suuremmalla prosentilla kuin 1980-luvulla baaritiskillä. Prosentti oli nimittäin tasan sata.

Olimme ostaneet reippaina poikina erän osakkeita ”hyvällä” sijoitussuunnitelmalla ilman tiedossa olevaa rahoitusta. Olimme arvelleet näin hyvään projektiin sujuvasanaisten nuorten miesten puhuvan helposti rahoittajan. Kukaan vaan ei halunnut lainata meille rahaa. Sukulaiset ja tututkin oli jo lainattu kuiviin. Olimme siis kusessa.

Sitten keksin vielä yhden mahdollisen pankin. Minulla oli ollut tili Etelä-Karjalan Säästöpankissa pikkupojasta asti ja sieltä oli opintolainanikin. Pankinjohtaja oli lentopallopassarini isä. Karjalassa sain kuin sainkin neuvoteltua luoton Helibor + 4 % (Helibor pyöri kolmentoista haminoissa). Omaa rahaakin piti kaivaa mukaan.

Palasin Helsinkiin ja onnistuimme raapimaan partnerini kanssa ihmeen kaupalla vielä yhdet kympit mieheen, joilla saisimme sadan tonnin luotollisen shekkitilin. Osakkeet ja (melko arvottomat) nimet olivat lisäksi luonnollisesti vakuutena.

Meidän osakeostomme olivat erässä samana päivänä, kun meidän piti lähteä allekirjoittamaan lainapapereita Lappeenrantaan. Edellisenä päivänä esiintyi kuitenkin AC/DC Nordenskiöldinkadulla.

Meillä oli toisen liikekumppanini kanssa liput jäälle ensimmäiseen katsomoon. Koska jäällä voi tulla kylmä, otimme varmuuden vuoksi taskumatit mukaan. Olimme käytännön eturivissä. Meitä tuijottivat yrmyt AC/DC:n omat turvamiehet, jotka näyttivät siltä, että hormonien käyttö punttisalilla ei ollut mennyt hukkaan. Heillä oli kuitenkin hienot kampaukset eli olivat enimmäkseen kaljuja.

Minä pidin omaa hauskaa yrittämällä osua käytetyillä pussinuuskilla turvamiehiä otsaan. Yhden kerran mielestäni osuinkin. Olen nimittäin kaikenlaisten harkitsemattomien riskien erikoismies. Tästä ei realisoitunut seurauksia.

Palasimme sydämet Hell’s Bellsin tahtiin pamppaillen jälkeen opiskelija-asuntolaamme Vaasankadulle. Koska olimme ravintolaan pääsemättömässä kunnossa, ja minulla seuraavana päivänä taloudellisen loppuelämäni suunnan ratkaiseva tilaisuus, katsoimme tarpeelliseksi mennä kaverini kämpille jatkoille. Heräsin jossain vaiheessa ja hiivin käytävää pitkin nuorikkoni viereen.

Aamulla heräsin, kun minua ravisteltiin. ”Niin paljon kuin mun tekisikin mieleni jättää herättämättä, niin pakko kai se on”, sanoi nainen, joka vaikutti aavistuksen tuohtuneemmalta kuin Hitler kuullessaan Stalingradin tappiosta.

Minä katsoin kelloa, ja junaan oli melko kova kiire. Etsin lompakkoani, joka oli takkini taskussa. Lompakossa olivat mm. opiskelijakortti, jotain vaihtorahaa – ja shekki pankkiin vietäväksi. Takki vain oli unohtunut kaverini kämpille.

Juoksin Boltmaista vauhtia koputtamaan ovelle. Ei elonmerkkejä. Potkin ja löin ja huusin melko painokkaasti. Epäilisin ”For Those Abot to Rockin” tykkien jääneen kakkoseksi. Ei vastausta. Juoksin takaisin soittamaan huoneeseen, ei apua. Laitoin puhelimen alas, ja se soi. Se ei ollut nukkumassa, vaan assalla ollut partnerini, joka ihmetteli, että miksei minua jo näkynyt siellä.

Katsoin kelloa, ja totesin, että nyt täytyi juosta junaan, tai myöhästyisimme pankista, emme ehkä saisikaan lainaa ja olisimme nurin ennen viikonloppua. Totesin, että vaimoni saisi väijyä shekin kaveriltani, ja hoidettaisiin se sitten jotenkin myöhemmin. Hän ei mitenkään ilahtunut suunnitelmasta, mutta vaihtoehtoja oli perin niukalti. Partneriani pyysin ostamaan minulle opiskelijalipun Lappeenrantaan.

Juoksin Vaasankatua metroon, metrosta juoksin asemalle, ja ehdin juuri junaan. Kerroin partnerilleni hyvät ja huonot uutiset. Sitä, että olin hikinen, huonosti pukeutunut ja pahalta haiseva ei tarvinnut kertoa. Hyvät uutiset olivat, että ehdin junaan. Huonot olivat, että minulla ei ollut opiskelijakorttia, rahaa, eikä shekkiä. Hän ei sanonut mitään. Saattoi kyllä hiljaa mielessään kyseenalaistaa oman partnerinvalintakykynsä.

Olin ilmeisesti niin säälittävä näky, että sain matkustaa opiskelijalipulla, vaikka korttia ei ollutkaan. Pankkia ennen ehdin jopa pestä hampaat ja käydä suihkussa vanhempieni luona, joten olin siellä aavistuksen inhimillisempi näky. Vaimoni onnistui saamaan AC/DC-kaverini hereille ja minun nimissäni olleen siirtämättömän shekin tilille. Tämäkin vaati aavistuksen neuvotteluja ja soittoja, koska tämä ei ole ihan kaikkien pankin turvallisuusohjeiden mukainen toimenpide.

Loppujen lopuksi saimme lainan. Pari devalvaatiota myöhemmin maksoimme kalliin lainan pois. Firma on vieläkin pystyssä ja voi hyvin.

Tarinan opetus turnauspokerinpelaajille on, että niin kauan kuin on chippejä, on toivoa.

Käteispelaajien pitäisi tästä ymmärtää likviditeetin säilyttämisen tärkeys.

Kaikkien ihmisten pitäisi ymmärtää, että AC/DC on pientä konkurssia vakavampi asia.

P.S. Hesarin konserttiarvostelussa kerrottiin, että eturivissä olivat nyrkki pystyssä niin nelikymppiset kaljupäät kuin 15-vuotiaat pitkätukat. Olin 24-vuotias, pitkälti nykykampaus. Kumpaanhan ryhmään minut laskettiin?

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.