Ratakadun oikeat pelit ja niiden loppuminen

Andy McCoy sanoi aloittaessaan Hanoi Rocksin paluukeikan Tavastialla: ”Tervetuloa kaikille Helsingin, Espoon ja Vantaan poliiseille. Olette myöhässä, kamat on jo vedetty!”

Totta kai pelasimme aikoinaan nykyisen laintulkinnan mukaan laittomia (pelinjärjestäjän kannalta) pelejä Ratakadulla. Rikokset ovat vanhentuneet ja hoolin omistaja poistunut maallisista ringeistä, joten voin avata pelejä vähän enemmän kuin aiemmin.

Olen aiemminkin kertonut, että kaikista pelaamistani peleistä eniten on ikävä Ratakadun pelejä. Miksi?

Pelata sai mitä halusi ja milloin halusi

Pelasimme no limit holdemia, kun sitä ei vielä ollut tarjolla RAY:lla. Jos joku halusi pelata headsuppia, no problem. Oli se sitten vaikka sinkkiä.

Jos pelit venyivät, jatkettiin ringin poikkimenoon eikä hoolin sulkeutumiseen asti.

Yhteen aikaan pelasimme paljon Ranskasta kopioitua antepeliä. Jokainen laittoi 25 markan anten, ei blindeja. Pelatakseen täytyi maksaa vähintään tupla-ante, eli 50 markkaa. Lyödä sai toki enemmänkin, pottiin asti. Minimiosto oli 2.500 markkaa. Tässä pelissä riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, pelasin sitä sitten aikoinaan Champs-Elyseellä tai Ratakadulla.

Yleensä huidoimme dealer’s choicea, jossa erilaista omahaa valittiin eniten. Pelit sovittiin ringin mukaan vapaasti soveltaen.

Kaikenlaiset, myös ylisuuret livet olivat sallittuja ja muiden pelaajien kannustamia. Lähes kaikkina aikoina oli voimassa sääntö, jonka mukaan buttonilta sai ylipotin livellä valita minkä tahansa pelin. Olen muuten selkeästi voitolla sekä kahdeksan kortin omahassa että sökö nullossa.

Sunnuntaisin pelasimme usein peliä, jossa yksi tietty pelaaja halusi laittaa tonnin liven 25/50 blindien lisäksi. Stäkit olivat varsin syvät. Hämmästyttävän hyvällä prosentilla hän taituroi itsensä tästä voitolle. Tuollainen live vaatii sekä merkittävää itseluottamusta että gambling-halua.

Pelit eivät karanneet aivan käsistä, koska noudatimme tiukasti sääntöä, jonka mukaan pöydältä ei saa lainata. Eniten tätä protestoivat Tampereen Pokeriklubin jäsenet ja pari kertaa Pekka Salmi itse.

Tampere-ryhmän suurimpana haluna lienee ollut suolata(=saada rahaa pois pöydältä) stäkkejä, koska ne näissä peleissä tosiaan kasvoivat ja katosivat rivakasti. Pekka taas olisi halunnut jatkaa peliä, mutta hän oli jo lainannut minut ja muun ringin poikki.

Jakajat olivat hyviä ja nopeita

Ihan aluksi kaikki dealerit eivät olleet antinnopeita, mutta vauhti parani nopeasti kokemuksen myötä. He olivat kaikki tavallisesti tippipalkalla. Jos suomalaiset pelurit tietävät jakajan saavan pitää kaikki tipit, he tippaavat jakajaa runsaskätisemmin kuin amerikkalaiset kollegansa. ”Jos jaat nopeammin, tienaat enemmän”–politiikka saa kortit lentelemään vauhdilla.

Olen kuullut useamman kerran väitteen, että eivät suomalaiset mitään tippaisi, vaikka olisi henkilökohtaiset tipit. Olen yrittänyt kysellä, että ovatko he koskaan nähneet peliä, jossa on suomalaisia pelaajia ja henkilökohtaiset tipit pitävä jakaja? Minä nimittäin olen, Suomessa ja ulkomailla. Hyvin näyttävät tippaavan, eikä esimerkiksi pieni hönö haittaa tahtia.

Ruoka oli hyvää ja ilmaista

Joka ilta kun oli pelit, teki Pekan italialainen hovikokki erinomaiset ruoat. Kaikesta valittavat verenpaineongelmaiset syyttivät joskus ruokia liian suolaisiksi. Eteläkarjalaispoika ainakin söi kaiken hyvällä ruokahalulla. Pääsääntöisesti kaikki muutkin olivat hyvin tyytyväisiä. Jos pelit venyivät, kaapista kaivettiin jotain muuta snackia.

Pelaaminen oli edullista

Useimmiten maksoimme pelaamisesta 80mk/tunti/sierainpari. Ottaen huomioon, että syötävää ruokaa oli ja se oli ilmaista, tämä oli varsin edullista erityisesti pelin kokoon nähden.

Miksi pelit sitten loppuivat, näitä pelejähän ei koskaan ratsattu? Se mitä ratsattiin Ratakadulla 2005, oli Suomen Pokerinpelaajat ry:n perustamiskokous, jossa oli tarkoitus sillä kertaa pelata laillista peliä. Kahdeksan rikospoliisia ja kasinon turvapäällikkö olivat oikeahkossa paikassa väärään aikaan. Viikko aiemmin ja viisi kerrosta ylöspäin olisi tuohon aikaan ollut oikea aika ja paikka.

Harvoin mikään on täydellistä, ja jos on, tuskin kestää ikuisesti. Suurimpana ongelmana pelien järjestämisessä hyvässäkin hoolissa on pelaajien saaminen paikalle. Kun olet saanut ringin pyörimään, poistuu siitä pelureita luonnollisista (=rahat loppu) ja muista (=kiinnostus loppu) syistä. Kadulta ei tule lisää väkeä ja mainostaa ei hooleri oikein uskalla – ainakaan avoimesti.

Niinpä Ratakadulla pelattiin ensimmäisen vaiheen loppuaikoina 2001 korkeintaan kahdesti viikossa. Säännöllinen peluririnki oli hyvin ohut, korkeintaan parikymmentä pelaajaa. Mie menin aina, jos oli peliä, ja olin Suomessa, muut vähän satunnaisemmin.

Kun silloisen kantaringin arvioni mukaan kaksi huonointa pelaajaa päättivät avata kilpailevan hoolin tarjoamalla peliä 70mk/h, loppuivat Ratakadun pelit pitkäksi aikaa. Minä olisin pelannut mieluummin vähän kalliimmassa, mutta miellyttävämmässä Ratakadun paikassa kuin melko kälyisissä Jääkärinkadun tiloissa. Jääkärinkadun hooli oli lisäksi katutasossa, joten ryöstö- ja ratsausriski oli selvästi korkeampi. Tämä ei onneksi koskaan realisoitunut.

Markkinatalous toimii pokerissakin hyvin brutaalisti. Tuskin kukaan, edes hoolinperustajat, kuvaavat Jääkärinkadun tiloja paremmiksi kuin Ratakadun vastaavia. Mutta jos ringin kaksi huonointa siirtyvät pelaamaan muualle, seuraa alkuperäinen rinki tavallisesti perässä, jos pystyy.

Jääkärinkadun hoolin auettua laittoi Pekan tuolloinen pelinjärjestäjä lapun luukulle välittömästi, ja miekin siirryin kiltisti Jääkärinkadun peleihin.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.