Savuisen sököhoolin ikävä

Aki Pyysing

 

Helsinki Midnight Sunin sököturnauksessa viime lauantaina ympärilleni katsellessa tuntui kuin olisin palannut 1990-luvulle. Koska turnaus oli palautettu lauantaihin, oli paikalle saapunut edustava otos suomalaista pokerihistoriaa.  Pokerimanageri Räsänenkin totesi, että ”Tämähän on kuin kymmenen vuotta sitten”.

Siitä on tosin lähes kaksikymmentä vuotta, kun ensimmäisen kerran osallistuin Tampereen sököpeleihin. Tulin kesätorstaina Casino Raylle todetakseni pääseväni jonossa kolmanneksi. Tuohon aikaan tämä tarkoitti, että en pääse pöytään koskaan.

Toinen pöytä oli hyvin epätodennäköinen, ja pelurit olivat vuoden -95 limiittipeleissä hyvin sitkeitä istumaan samalla tuolilla pilkkuun asti. Nykynuoriso lopettaa pelit rivakasti, jos voittavat tai häviävät tai joku soittaa tai baarit sattuvat olemaan auki. Vanhempi sukupolvi pelasi, kunnes heitettiin ulos.

Onnekseni jonossa toisena ollut tuskaili saman ongelman kanssa. Hänen tilanteensa ei ollut kovin paljon parempi. Joku saattaisi saada sydänkohtauksen, ja sitten voisi joltain toiselta saada ostettua paikan. Kasinolle saattaisi tulla lisää pelaajia joltain toiselta planeetalta ja brush voisi epähuomiossa suostua avaamaan toisen pöydän.

Olin kuullut Tampereen torstain sököpeleistä. Pelit olivat kuulemma pyörineet jo kymmenkunta vuotta. Kaverini ehdotti, että eiköhän lähdetä kurkkaamaan pelit. Hänen Corvetellaan ei kuulemma kauan nokka tuhisisi. Tämä oli malja janoisen huulille ja hörppäsin heti, ettei kiskottaisi pois.

Melkoisella teleporttauksella vaihdoimme hotellin Presidentistä Jäähoviin. Olin ollut liian pitkään naimisissa pelätäkseni miesten tekoja, mutta joku vauhtiallerginen olisi voinut saada näppylöitä kyydissä. Corvetella tosiaan pääsee tarvittaessa ihan vauhdikkaasti.

Hakametsässä meitä odotti savuinen puolen hengen huone ja kuuden miehen sökörinki. Peli oli satasen työmiestä viidenkympin pakkolyönnillä kahden tonnin näytöllä.

Kuka ymmärsi viimeisen lauseen? Betsaisin alle prosenttia lukijoista. Eli jakaja laittoi pottiin satasen, isoimman kortin oli pakko lyödä viisikymppiä (vaihtoehtona potti eli satanen) ja aloittaa täytyi vähintään kahdella tuhannella markalla.

Hoolinpitäjä otti yli tonnin potista Alvar Aallon (=50 mk seteli) ja maksoi huoneen ja ruoat ja juomat. Jokainen jakoi itse vuorollaan. Koska hooleri pelasi itsekin, hän hyvin auliisti suositteli juomatarjoilun hyväksikäyttämistä. Taisi olla Tampereella, kun aloin lipsua ”aina ajokunnossa”- periaatteestani ammattimaisessa pokerissa…

Kasinollakin sai polttaa, joten olin tottunut savuisuuteen, vaikka poltettavaan nikotiiniin en ole koskaan lämmennyt. Jakamiseni oli (ja on) vähän äkkinäistä, mutta olin sen verran pakkaa pidellyt pikkupojasta, että tämäkään ei tuottanut suurta tuskaa.

Pelin taso oli tosin verraten korkea. Rinki koostui lähes kokonaan pelaamalla pääosin itseään elättävistä. Leijan, Elviksen, Forssan ja Veskun sökörinkiin ei kovin monen kannattaisi mennä viidenneksi tänäkään päivänä muuten kuin opiskelutarkoituksessa.

Poliiseja peli kiinnosti siinä mielessä, että alakerrassa paikalla piipahtaneet kaksi kysyivät kerran Nokialta, että mitä tuolla yläkerrassa mölytään. Nokia vastasi, että pelataan satasen jokamiestä viiden tonnin näytöllä. Peli oli heille kuitenkin liian isoa, joten he lähtivät pois.

Hoolissa pelaamisessa oli kuitenkin rock’n’rollia ja kävin Tampereella useita kertoja. Aina lisäksi joku häviää kaikissa peleissä ensimmäisen settinsä (=sisäänostonsa, nuorisolle bininsä) ja alkaa vetää vähän reippaammin. Lisäksi välillä ringissä oli vähän luovempiakin pelureita.

Säännöt olivat melko joustavat. Paljonko pelaajilla oli rahaa edessään, oli epäselvää, koska rahaa oli välillä taskussakin. ”Tämä tasku pelaa ja tämä ei”- määritelmä ei ehkä kaikissa muissa kasinoissa mene läpi, mutta tämä oli Mansesterissa ihan standardia.

Sen jälkeen kun Jäähovi purettiin, siirtyivät pelit Hakametsästä Epilään Pallas Athenen alakertaan. Ennen kuin ensimmäiset pelini siellä alkoivat, minulle kerrottiin, että kahdella vähän liberaalimmalla pelurilla oli erikoissääntö. Muut antoivat heidän suolata, eli siirtää rahaa pelaavasta taskusta pelaamattomaan taskuun. Tämä sopi minulle hyvin.

Heille tätä tosin ei ollut kerrottu. Oli hilpeätä seurata, kun toinen näistä voittopotin jälkeen piipahti vessaan ja palasi takaisin ohuemmalla nipulla viattoman näköisenä.

Kun Tampereen sököringin vakiokasvoja kuoli tai ajautui muuten pelikyvyttömään tilaan, alettiin myös Hämeessä kokeilla Omahaa.  Aluksi pelattiin siten, että vain voittokortit täytyi näyttää. Eli siis kaksi korttia, ei neljää. Tämä aiheutti sen verran tunteiden paloa, että tästä luovuttiin nopeasti.

Hoolin pitäjä vaihtui, kun pelit siirtyivät. Vanha hooleri oli ollut erinomainen, mutta uudella oli taipumusta yrittää kerätä reikkiä enemmänkin kuin oli sovittu. Tästä ei noussut isoa mekkalaa, koska hän toisaalta löi yleensä rahat vauhdikkaasti peliin takaisin, toisin kuin edeltäjänsä.

Lopulta pelit kuivuivat, kuten ohuilla ringeillä lähes aina käy ja en ole Tampereella pelannut vuosikausiin, ellei yhtä irtopiipahdusta Tampereen Pelaamoon lasketa.

Ilahduttavaa oli kuitenkin nähdä sököturnauksessa ainakin viisi Tampereen Pokeriklubin vanhaa jäsentä vielä hengissä. Sökön ongelmahan on, että joku vuosi kuolee muutama peluri, eikä uusia juuri synny.

Sököturnaus on kuitenkin erinomaisen viihdyttävä pelimuoto, ja ainakaan minä en keksi parannusta Casino Helsingin nykyiseen sököturnausstruktuuriin. Ilmainen viina toki moninkertaistaisi osanottajajoukon. Vähän halvempikin toisi lisää.

 Matias Kesänen tiputti minut turnauksesta, joten jotain nuorisoakin oli saatu paikalle. Viime vuonna Samuli Sipilä ja Joni Jouhkimainen (hyvissä häissä ja koko ajan lähdössä Turkuun koskaan pääsemättä perille) menivät rahoille asti.

Kun korttipakat on kerran saatu heitettyä lastentarhaan, on tulevaisuus turvattu. Näen sökön kyllä elävän minun elinaikani, ehkä pidemmällekin.

Vaikka välillä muistelen haikeudella Tampereen Pokeriklubia, vanhemmiten osaa arvostaa savutonta ympäristöä, selkeitä sääntöjä ja päteviä jakajia. Toivottavasti jatkossakin pääsee pelaamaan sekä Tampereen veteraanien että juniorien kanssa kaksi kertaa vuodessa sököä.

P.S. Järjestelyt Helsinki Midnight Sunissa ovat olleet paremmat kuin koskaan. Pöytiin pääsee helposti, uusia avataan nopeasti, ruoka on ollut erinomaista ja turnausohjelma hyvä. Säännötkin ovat entistä paremmat. Valitettavasti pelaajia on ollut kovin niukasti.

Näen ainakin kaksi syytä. Tärkein lienee taantuma eli rahapula. Toinen on myöhäinen turnausohjelman ja ajankohdan julkaisu. Ulkomaiset (ja kotimaiset) pelaajat suunnittelevat kesäänsä hyvissä ajoin. Jos on jo lomamatka varattuna, on vähän nihkeää pelata samaan aikaan Helsingissä pokeria.

Meillä on miljoonakaupunki kolmen tunnin junamatkan päässä, jossa ei saa järjestää laillisia turnauksia. Miten monimutkaista on tiedottaa Pietariin, että enää turnaukset Helsingissä eivät ole loppuunmyytyjä? Aikoinaan meillä oli paljon venäläisiä pelaajia, vaikka pelit pyörivät itärajan tuollakin puolen laillisesti. Heitä minulla on vielä enemmän ikävä kuin tamperelaisia.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.