Tasku-Matin tragedia

Aki Pyysing

Kasinopokerin alkuaikoina Suomessa huomasimme, että ihmisiä on enemmän kuin etunimiä. Tämän vuoksi samannimisiä eroteltiin kutsumanimillä. Meillä oli Taksi-Jussi, Hullu-Jussi ja Tyhmä-Jussi. Mäntsälän J-P:n kanssa samaan pöytään päätyivät jossain vaiheessa myös Nätti-J-P ja Liivi-J-P. Sen lisäksi meillä oli Möhkö-Matti ja Tasku-Matti.

Tasku-Matti Koikkalainen saattoi hyvinkin olla ensimmäinen suomalainen ”uuden” ajan pokeriammattilainen. Junapelureita ja sököammattilaisia oli Suomessa ollut jo kauan. Uuden ajan pelurit pelasivat pääosin kasinolla, olivat lukeneet pokerikirjoja ja huijaaminen ei kuulunut heidän pelivalikoimaansa.

Kun menin kasinolle ensimmäisiä kertoja maaliskuussa 1995, minua varoiteltiin huippuammattilaisesta nimeltään Matti Koikkalainen. Kerran istuin sevenpöytään ja pöydässä oli pieni urheilullisen oloinen mies, jota en ollut aiemmin nähnyt, hiukset geelillä tiukasti laitettuna.

Kuiskasin kaverilleni, ”Onko tämä se kuuluisa Koikkalainen?”. Myöntävän vastauksen saatuani aloin tarkkailla miehen peliä. Ensimmäinen sana, jonka mieheltä kuulin, oli ”reraise”.

Tästä alkoi yhteinen pokerimatkamme, joka jatkui Helsingin lisäksi ainakin Wienissä, Amsterdamissa, Pariisissa ja Lontoossa vielä monta vuotta. Monesti luovutin tasku-Matille kaikki merkit, mutta arviolta yhtä usein myös laitoin miehen poikki edessä olleista chipeistä.

Tykkäsin Matin pelityylistä, hän pelasi tiukkaa ja aggressiivisesti. Jos en olisi arvostanut tätä, minun pitäisi tuomita myös oma pokerin peluuni.

Matti ei paljon pöydässä alkuaikoina puhunut eikä muutenkaan paljon muiden pelureiden kanssa hengaillut. Sain tietää hänen viljelevän sokerijuurikkaita Savossa. Ymmärsin hyvin miksi hän oli etsimässä leveämpää leipää etelämmästä.

Koikkalainen oli varmasti vuoden 1995 yksi suurimpia voittajia Suomen pokeripöydissä. Hän oli todennäköisesti ensimmäisenä tilannut ja opiskellut Sklanskynsä huolella, eikä halunnut paljastaa tätä kenellekään.

Oikeastaan keskustelimme syvällisemmin ensimmäisen kerran vasta Amsterdamissa 1997. Olimme perinteisessä Master Classic of Pokerissa ja ehdotin, että tulisiko hän auttamaan minua hotelliin Remy Martinin tyhjennyksessä. Tämä kävi hänelle, ja seurueeseemme liittyi vielä yksi kasinotyöntekijä.

Aamuyön tunteina sitten tunnustimme toisillemme lukeneemme samat kirjat ja arvostavamme toisen pelityyliä. Suomalaiset miehet harvoin tulevat ystäviksi, ennen kuin on kännit yhdessä vedetty.

Matti oli tosiaan pienempi kuin minä, ja lopulta kolmas seurueen jäsen talutti hänet taksille ja heidän yhteiselle hotellilleen. Tasku-Matin viinapää ei koskaan ollut erityisen vahva.

Aamulla löysin kasinolta korvaansa kaivelevan Matin aamiaispöydästä. Kysyin mikä korvassa oli hätänä. Matti kertoi kaivelevansa oksennusta. Oli herätessä kuulemma ollut märkä tyyny kiinni korvassa.

Tämän jälkeen olimme Matin kanssa hyvissä väleissä. Koikkalainen oli Helsingissä ollut nimittäin vähän huonossa huudossa sen jälkeen, kun hän vei yhden kautta aikojen parhaista asiakkaistamme Pariisiin poikkeamaan.

Ko. tapaus oli avioeronnut, myynyt firmansa ja tuli Helsinkiin pelaamaan rahojaan pois. Meillä ei mustasydämisinä opportunisteina ollut tätä mitään vastaan. Matti kuitenkin puhutti miehen mukaansa Pariisiin, ja sinne menivät kaikki rahat viikossa. Sammakonsyöjät varmasti kiittivät, tai ainakin olisi pitänyt. Minä en kiittänyt.

Amsterdamin jälkeen Matti voitti Pariisissa toisena suomalaisena Suomen ulkopuolella rankingturnauksen. Tämä siitä huolimatta, että Matti kuten minäkin, oli pääasiassa käteispelaaja.

Matin turnauspeli noudatti strategiaa tulos tai ulos. Kerran Helsingin pääturnauksessa Matti ihmetteli, miksi kolmas ammattipelaaja niin kiihkeästi tarkaili viereisen pöydän yhtä pelaajaa. Tämä kertoi, että tämä oli lyönyt vetoa ensimmäisestä putoajasta, ja oli huolissaan, että vastapuolen hevonen sössii itsensä ulos. ”No kukas sinun hevosesi sitten on?” Matti kysyi. ”En halua sanoa”, kertoi kaveri, ja kaikki tajusimme, että se oli tietysti Tasku-Matti itse.

Mattti Koikkalainen oli briljantti pelaaja limiittisevenissä, limiittitexasissa, pottiomahassa ja pottisökössä. Kun siirryimme 1996 limiitistä pottiholdemiin, Matilla meni meidän kannaltamme onneksi hetken tajuta, että Doyle Brunsonin pelaaminen Suomessa (eli jatkuva ylikävelyn yrittäminen), ei ole oikotie kuin pankkiautomaatille. Tämä ei jatkunut kauan, Koikkalainen oli aivan liian hyvä pelaaja toistaakseen samaa virhettä ikuisesti.

Näin Matin pelaavan vaikutuksen alaisena ensimmäisen kerran sunnuntaisökön jatkoilla Arkadiankadulla. Hänen pelityylinsä oli aina ollut hivenen yliaggressiivinen minun makuuni. Parin kaljan jälkeen Matti pani ruuvin vielä kireämmälle ja siirtyi tagista maniaciksi, eli painoi päälle kuin Timo Soini kuullessaan jostain ongelmasta EU:ssa. Mattia ei tarvinnut cashata illan päätteeksi.

Osalla pokerinpelaajista peli pysyy kasassa parin drinkin jälkeen, osalla lähtee täysin irti lapasesta. Matti kuului ryhmään, jolla lapaset hävisivät kaljalasiin pelipöydässä ihan kokonaan.

Matti kasaili pokerilla ainakin puolen miljoonan markan rollin. Tiedän tämän siitä, että hän kertoi Vegasin reissullaan pari vuotta myöhemmin hävinneensä tämän verran. Hän oli päätynyt pelaamaan isoa limiittiseveniä Vegasin spesialistien kanssa. Vaikka hän oli pelannut nukkumatta välissä pari vuorokautta ja juonut sivussa koko ajan Coronaa, tämä ei ollut auttanut. Muut eurooppalaiset olivat yrittäneet kiskoa Mattia pois pöydästä, mutta tässä ei olisi Ethan Huntkaan onnistunut.

Melko pian tämän jälkeen Matti katosi Helsingin kuvioista. Sitten kuulimme hätkähdyttävän uutisen, Tasku-Matti oli kuollut. Matti oli hyvin tunnettu eurooppalaisissa pokeripiireissä ja uutinen levisi pian sinnekin. Kaikki olivat järkyttyneitä, Matti oli pari vuotta minua nuorempi.

Jonkun aikaa myöhemmin menin Pariisin Aviation-klubille, ja ovella vastaan tuli saksalaispeluri, joka kysyi, että eikös Koikkalaisen pitäisi olla kuollut. Minä myönsin tämän, ja sitten tämä kertoi, että hänen mielestään tämä pelaa omahaa Pariisissa juuri nyt.

Olin melko hämmästynyt, menin tietysti tarkistamaan asiaa ja siellä Matti oli hyvävoimaisen näköisenä. Huhut Tasku-Matin kuolemasta olivat voimakkaasti liioiteltuja.

Matti pelasi vielä varmaan vuoden, kunnes kuoli oikeasti. Näin hänet viimeisen kerran Tallinnan laivalla, jolla hän oli menossa pelaamaan blackjackia. Pokerit olivat kuulemma enimmäkseen jääneet.

Matin elämän päättyminen ennen aikojaan oli traaginen tapahtuma. En halua sitä enempää spekuloida, mutta hänen lupaavan pokeriuransa katkeamisesta voin spekuloida paljonkin.

Jos Matti olisi pysynyt pokeripöydässä totaalikieltäytyjänä alkoholin suhteen, olisi hän pysynyt pokerissa leivässä niin kauan kuin olisi halunnut. Jos hän olisi elänyt buumiin asti, olisi häntä heitelty chipeillä. Hänen 1990-luvun pelillään pärjäisi edelleen tämän päivän livepelissä.

Tasku-Matin naurun muistavat kaikki hänet tunteneet. Tuota persoonallista kikatusta kuuntelisi vieläkin mielellään. Valitettavasti Matti Koikkalainen poistui Suomen pokeriscenestä aivan liian varhain.

P.S. Myös Möhkö-Mattia on yritetty julistaa kuolleeksi.

P.P.S. Tasku-Matti oli triathlonisti, ei alkoholisti. Hän pelasi reilusti yli 95 prosenttia pelitunneistaan kanssani vesiselvänä. Korostin tässä satunnaistenkin alkoholipelisessioiden vaarallisuutta ihan nuorisolle opiksi. 

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.