Tiltin tuolla puolen

Syyskuun yhdestoista, kaksituhatta yksi. Istun epämukavassa polvi-istunnassa zafu-tyynyn päällä Helsingin Zen Centerin Eerikinkadun pienessä Zendossa. Seinät on vuorattu harmaalla säkkikankaalla, valaistus on himmeä, näkyvät rakenteet lakattua puuta. Lattialla on pieniä tummansinisiä neliömattoja ja niiden päällä pyöreitä tyynyjä. Niillä istuvat ovat pukeutuneet värittömästi, tuijottavat selkä toisiinsa kääntyneinä seinää – liikahtamatta kuten minäkin. Lasken hengitystäni yhdestä kymmeneen ja alusta, kunnes hento kello vapauttaa puutuneet jalkani.

Tuolla jossain meissä kaikissa on selkeä rikkeetön Minä, jonka kokemista, jona elämistä aistimme ja mielemme häiritsee. Tuota minuutta etsin istumalla sisäiset ja ulkoiset aistiärsykkeet mahdollisimman hyvin vaientamalla hengitystäni laskien, harjoittaen. Joskus, vuosikymmenien päästä, intensiivisen harjoittamisen jälkeen hetkellisestä keskittymisestä olisi tullut itselleni aina, joka hetki valittava tila. Näkisin impulssieni läpi itseni sellaisena kuin olen: Neo Matrixissa tai sinne päin. Voisin tehdä mitä vain itsessäni: jättää reagoimatta, reagoida tarkasti, osua pimeässä yrittämättä, välttää tiltin.

Pitkä tie katkeaa osaltani ennen kuun vaihdetta: olut ja parisuhteet ovat liian hallitsevia ärsykkeitä, vietän villin vuoden. Ajatus ei kuitenkaan unohdu: tiltti ei ole välttämätöntä.

Psykologian kielellä mieli pyrkii jatkuvasti tasapainoon, kognitiiviseen homeostaasiin. Kahden poissulkevan halun tai mahdottoman asian, kuten oman kuoleman, kohtaaminen aiheuttaa ristiriidan, joka johtaa mielen epätasapainoon, dissonanssiin. Mieli käyttää erilaisia keinoja palauttaakseen itsensä takaisin tasapainoon. Näitä keinoja ovat kieltäminen, unohtaminen, voimakkaat tunnereaktiot – itsepetos. Keinot auttavat mieltä hetkellisesti, mutta ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa: kauniin naisen torjuva reaktio ei muutu hyväksynnäksi, vaikka naiseen liittäisi negatiivisia ominaisuuksia; pokeritappio ei muutu voitoksi syyttämällä huonoa tuuria.

Mielen luontaisten keinojen epätyydyttävyys johti minut etsimään paremmin toimivia tapoja kohdata epämiellyttäviä tunteita ja ennen kaikkea oppia reagoimaan niihin kestävällä tavalla. Halusin oppia hyväksymään maailman sellaisena kuin se on, reagoimaan tuuleen hiekan lailla: lentämään, siroamaan ja laskeutumaan uudelleen ilman ajatusta siitä, minne; ilman ahdistusta tai iloa. Halusin päästä tiltin tuolle puolelle, mieleni ulkopuolelle osaksi kaikkea olevaa.

Kymmenen vuotta myöhemmin en saa unta. Haluan riidellä jostain, en edes oikein tiedä mistä. Olen hävinnyt pokerissa kaksikymmentä kuusi kuukautta yhteen menoon. Minulla on puhelimessani alle kaksikymmentä puhelinnumeroa. Pokeritiedon tilini olen sulkenut useammin kuin elämässäni rakastellut. Kenties juuri tästä, pohjalla olemisesta, ymmärsin että olen viimein edennyt.

Markus Bunders