Unikaverini Apocalypse. Now.

Markus BundersVaimoni tulee kotiin leikkipuistosta. Herään television sulkeutumiseen. “Äänenvoimakkuuden taso on ollut 35”. Olen nukkunut. Ehkä kymmenen minuuttia: Terminate with extreme prejudice. Kenties tunnin; kuulen Susie-Q:n uneni läpi. Unettomalle nuo hetket ovat kipulääkettä, pelastus moneksi päiväksi. Apocalypse. Now. Redux soi päässäni, näkyy edessäni ja löytää yhteyden sanoihini. Sen melodramaattinen värinä toimii – resonoi minussa.

Apo on matka itseemme. Metaforat ovat ilmeisiä, mutta sillä ei ole väliä. Tissit ovat ilmeisiä, silti loputtoman mielenkiintoisia. Apon merkitys ei ole sen yhteyksissä, liitännäisissä tai alluusioissa. Apo on primordiaalinen, ymmärryskykyämme edeltävä transsi. Sen elokuvalliset kliseet ovat olemassa samasta syystä kuin naisella vaatteet ennen niiden riisumista: suojelemassa, vihjaamassa, eristämässä ulkopuolisesta maailmasta – ennen kaikkea varmistamassa paluun niille, jotka sitä haluavat: Never get out of the boat. Absolutely goddamn right. Unless you were going all the  way. Hollywood kaikesta huolimatta.

Apossa on kolmenlaisia naisia: Playboy-bunnyja, pohjoisvietnamilaisia taistelijoita ja Roxanne. Huoria, vastustajia ja pyhimys – tuhma sellainen.  Apo on miehinen kertomus kulttuurimme kätkemästä aggressiosta ja sen tukahduttamisesta seuraavasta ahdistuksesta. Sota on miehen vapautus. Apo on sota sisällämme, itseämme vastaan: When I was here I wanted to be there. When I was there, all I could think of was getting back into the jungle.

Apon näyttämö on kuolleiden valtakunta. Sen kohtaukset uhreineen ja naamioineen ovat Dia de Los Muertos – meksikolainen makaaberi juhlapäivä. Apossa lähes kaikki ovat tuomittuja kuolemaan: ranskalaiset kolonialistit puolustaessaan plantaasiaan, vietnamilaiset sotilaat maataan, veneen miehistö, Kurtz. Vain Willard ja Lance selviävät, mutta Willard on kuollut jo ennen elokuvaa. Lancessa kuolee hänen vanha minuutensa: railakas, hymyilevä surffari. Vain establismentti, valtarakenteet, jää eloon: kenraalit, huorat ja Kurtzia palvova alkuperäiskansa. Tämän enempää fatalisti tuskin voi olla: et pääse pakoon kuolemaasi teitpä mitä tahansa. Edes sovitus ei auta: Everyone gets everything he wants. I wanted a mission, and for my sins they gave me  one. Brought it up to me like room service.

Entä elokuvan loppu? Kurtz kuolee, Willard elää. Entä sitten? Espanja voittaa maailmanmestaruuden, penis supistuu lepotilaansa, pelimerkit pakataan takaisin räkkeihin. Muistotilaisuuksia. Loppu on tosiasiassa mielenkiinnoton. Ikävä muistutus siitä, että juhlat ovat ohi, krapula odottaa. Peli, joki, matka, elämä – näitä seurataan, niihin eläydytään. Kliimaksi on hetkeä ennen loppua, viimeisessä huikassa. Apon kliimaksi on ensimmäinen isku. Se, joka uppoaa härän niskaan paljastaen kuivan vereslihan, jonka syistä ei vielä valu mitään: äärimmilleen jännittynyt kudos hetkeä ennen kuolettavaa purkautumista.

Apo on viesti alitajunnastamme itsellemme. Sen synty vaati rajua tuskaa, jota valottaa dokumenttielokuva Hearts of Darkness: A Filmmaker’s Apocalypse. Alkukohtauksen juoppohulluus ja veri ovat aitoja, Martin Sheenin 36-vuotispäivä. Hänen sydänkohtauksensa oli estää elokuvan loppuunsaattamisen. Apon hallusinaatiot ovat todellisia: spiidiä, hasista, viinaa. Apo on sielunkuva, itsemme peili; jotain jonka kanssa on hämmästyttävän hyvä nukkua.

Markus Bunders