Vielä ei ole kuin toinen jalka haudassa

En varmasti ole likikään 60-prosenttinen suosikki rahastamaan mistään normaalista pokeriturnauksesta. Pääsin rahoille viidestä tämän vuoden WSOP:ssa pelaamastani turnauksesta kolmessa, joten nyt olisi syytä myhäillä. Koska olen vanha änkyrä, luonnollisesti mököttelen hieman.

Iloisia asioita on, että kävin salilla tosi hyvin sekä Riossa että Bellagiossa Juha Helpin maailmanmestaruuteen asti. Reilin huutosakin johtaminen oli sen verran janottavaa puuhaa, että siihen kölähti suuren yleisön varmasti yllättänyt putki ”Neljä kertaa viikossa pikkupainojen hypistelyä”. Tulokset olivatkin jo mukavan nousujohtoisia. Reissun päätavoitteeni olikin pysytellä hyvässä sali- ja pelikunnossa. Tämä siis osin toteutui.

Pelikunnolla tarkoitan, että olin kiinnostunut tutkimaan, paljonko tehokasta peliaikaa pystyn nykyisin pelaamaan. Kaksikymmentä vuotta sitten reilut 30 tuntia putkeen ei ollut mikään ongelma. Nyt hyvässäkin käteispöydässä ajatus alkoi harhailemaan viimeistään joskus seitsemän tunnin kohdalla. Tämä oli aika synkkä havainto ikääntymisen haittavaikutuksista.

Turnauksissa ei ollut kuitenkaan fokusoitumisessa juuri ongelmia. Kun ei pääse ottamaan taskusta lisää ammuksia, on adrenaliini sen verran korkealla, että reilut kaksitoistatuntiset peräkkäiset pelipäivät eivät tunnu juuri missään, eikä keskittyminen herpaannu. Jos siis on muuten täydessä henkisessä ja fyysisessä kunnossa.

Niinpä sitten nerokkaana kaverina hankin itselleni väkisin ongelmia änkeämällä mukaan erinomaisesti sujuneen Main Eventin kakkospäiväni jälkeen Littoisten Lyöntikoneen voittobileiden jatkoille. Tosin hauskaahan siellä oli, ja pokerihistoriallisissa tapahtumissa on hauska olla läsnä, mutta horjakkaan unirytmini kanssa ei ole pelleilemistä. Kun heräsin tukka sekaisin turnauksen välipäivänä paikallista aikaa puoli kolmelta, tiesin että edessä saattaisi olla unimonsterien paluu osa 374.

Tein parhaani saadakseni kunnon yöunet. Otin muutaman pienen loipparin, pelasin hetken aikaa rentouttavaa käteispeliä, söin hyvin ja menin sivistyneiden ihmisten nukkumaanmenoaikaan eli neljältä sänkyyn tylsähkön kirjan kanssa.

En käsittääkseni nukkunut minuuttiakaan. Siitähän sitä sitten olikin valmistautuminen MM-turnauksen kolmospäivään hoidettu pitkäaikaisen ammattilaisen vahvalla rutiinilla.

Päivän aluksi yritin pientä ylikävelyä, joka sujui kuin talvisodan alku Neuvostoliitolta. Joukkoja oli hyvin, sodankäynnin osaamista ei niinkään.

Sain kädenkin, mutta silläkään ei tullut merkkejä. Yhden ässäpärin kräkkäytyminen A2o:lle ei tosin vielä tuntunut missään, koska yhtään rahaa ei laitettu ohivedon onnistumisen jälkeen pottiin.

Mutta sen sijaan nukkumattomuus tuntui. On aavistuksen noloa pilkkiä isossa turnauksessa ison nipun takana. Juuri mitään en uskaltanut syödä, enkä pisaraakaan viinaa ottaa. Kahvia ja sokeritonta Red Bullia vähän tilailin, mutta niillä on miulle lähinnä nukuttava vaikutus. Ne lähinnä hieman laskevat elimistön ylikierroksia, eivätkä niinkään virkistä.

Olin kuitenkin hereillä, kun hyvin vähän käsiä pelannut jenkki avasi keskipoitiosta nettiavauksen, eli tuplat plus yksi chippi, 9.000 merkkiä. Heräsin jätkillä cutoffista, ja katsottuani, että eihän siellä ole nippua kuin alle 100K, laitoin old school rereissun, eli 27K:hon. Muut kippasivat ja kaveri meni all-in ja otin miettimättä nähdäkseni mummoparin. Hävisin jaon ja tarkistuslaskennassa merkit osoittautuivat 104K:ksi. Olin nolosti missannut yhden 25K chipin stäkistään.

Tämä kuulostaa melko tavanomaiselta pokeritapahtumalta, ja Suomessa sitä olisikin. Mutta rahat jenkeiltä livessä tulevat siinä, että paistikkaita vakkareita vastaan ei tarvitse maksaa nuorisokielellä ”setuppeja”. 4-betin maksukin oli huono, koska sanoisin, että siellä oli rangen pohja. Elekieli kertoi, että ei ole AK, jolla lisäksi tyypillinen jenkkivastaus rereissuun on flopin katsominen.

Lisäksi olisin voinut flätätä jätkäni ja voittaa potin. Flopissa oli sekä ässä että kalle, ja jossain vaiheessa olisin lyönyt, eikä tämä vihu jatkolyöntiin tuohon floppiin olisi kyennyt. Tämän tajusin käytännön varmaksi istuttuani saman jampan kanssa neljä tehokasta pelituntia lisää.

Sitten yritin kaikenlaista, joista juuri mikään ei onnistunut kunnolla. Kalleilla sain tosin nappiavaajan pakkaan pienestä blindista, mitä ei voine ihan malliesimerkiksi MM-tason pokerisuorituksesta laittaa.

Vaivuin reilusti alle 20 blindin stäkkiin ja siitä sitten kippailinkin itseni rahoille. Välillä otin tahdonvastaisia pikku torkahduksia. Viimeisellä eli viidennellä kaksituntisella en kuitenkaan pilkkinyt yhtään, koska bubblen haminoissa pikkuhivakalla kippailu saa verenpaineen nousemaan kivasti. Tähän auttoi myös turnausjohtajan tunarit, jotka määräsivät jakajat ylös eli hand per handin alkamaan vasta siinä vaiheessa, kun kupla oli jo puhjennut.

Jack McClellandia oli muuten kovasti ikävä. Jos sen floorit olisivat juosseet kellottamassa stallaajia parikin kertaa, olisi välittömästi siirrytty pelaamaan käsi kerrallaan. Tällöinhän päätöksen vitkuttelun hyöty pikkustäkeiltä katoaa.

Hävetäkseni täytyy tunnustaa, että pakotin itseni korttini rauhalliseen tahtiin tarkistettuani ”miettimään” päätöstäni sekuntikellon avulla viisitoista sekuntia joka kerta. Tähän oli tosin ryhmäpainettakin, koska pöydässä kaikki kuluttivat kelloa, jopa chipleaderikin. Tämä oli muuten kummallista, mutta amerikkalaiset ovatkin ihmeellinen kansa.

Nelospäivään sain ihan ok-unet ja tyrkkäsin viisi blindia sisään K9s, joka otti pataan ATo:lta. Tämän vuoden WSOP-turnaukset ovat osaltani käsitelty, sillä kolmospäivästäni tulee painajaisia vielä monta vuotta.

Toiseksi parhaana suorituksenani täällä pidän, että olen laittanut kunnolla yritystä uusien pelien opiskeluun. Alan olla ihan mukavuusalueella 80/160 mixedissä. Tämä tarkoittaa, että jonain vuonna saatan pystyä tekemään vielä visiitin Bobby’s Roomiin ilman ennakko-odotusta isona altavastaajana olemisesta. Siellä pelataan nimittäin nykyisin niinkin pientä kuin 400/800. Nevis oli käynyt sitä huitomassa, ja sanoi että oli ollut ihan hyviäkin pelejä. Ollapa vielä nuori ja reipas.

Raskainta Vegasissa on ollut tälläkin kertaa amerikkalainen ilmastointi. En ymmärrä, miten jotkut pystyvät pelaamaan täällä shortseissa päivästä toiseen. Tosin varsin monet paikalliset vakkaritkin saapuvat saliin pukeutuneina kuin suomalaiset pilkille, mikä onkin ihan fiksua. Normaali työunivormuni eli pikkutakki ja T-paita on useimmissa saleissa liian vähän. Olenkin sitten ollut poolo harteilla, mikä näyttää melko sammakonsyöjämäiseltä, mutta on ainakin toistaiseksi pelastanut hartiajumilta.

Johtopäätökset

Aivan kurinalaiseen pokeriammattilaisuuteen en pysty enkä hyvällä tasolla pitkiin käteissessioihinkaan. Mutta välillä kilpailukykyiseen turnauspokeriin kyllä ja ehkä myös uuden oppimiseen.

Vielä ei ole kuin toinen jalka haudassa.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana ja nykyään myös Sijoitustieto.fi -verkkosivuston kolumnistina. 

Akin mielipiteet ovat hänen omiaan. Pokeritieto seisoo vahvasti sananvapauden takana, mutta Akin mielipiteet eivät edusta Pokeritiedon virallista kantaa.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.