Viikkoturnauksia hampaat irvessä

Aki PyysingEi ole mitenkään buumivuosien juttu, että minulle selitetään, että pelaan liian tiukkaa. Samaten olen varmasti kuullut ensimmäisen kerran vuonna 1995 miten en osaa pelata turnauspokeria.

Vuoden 1999 alkupuolella kuuntelin pokeripöydässä taas kerran samaa lässytystä. Päätin, että minäpäs vähän näytän, ja teen sivussa pientä tiliä. Olin nimittäin sitä mieltä, että olin ihan puolipätevä veturi sekä käteisessä että turnauksissa. Lisäksi minulla oli kirjanpito usealta vuodelta, joka tuki tätä näkemystä.

Tuolloin sai rankingpisteitä vain maanantaiturnauksista. Voittajalle tuli kahdeksan, ja kahdeksannelle yksi piste ja muille siitä välistä. Kukaan ei ollut saanut koskaan enempää kuin vähän yli 60 pistettä. Sama systeemi on voimassa yhä edelleen, tosin nykyisin saa pisteitä myös torstaiturnauksista.

Turnaukset olivat muutaman kymmenen hengen 200 markan turnauksia. Käteispelit olivat paljon isompia, ja tuntituotot niissä parempia. Siksi en paljon viikkoturnauksia pelannut. Aika monessa, jonka olin pelannut, olin roiskaissut merkit menemään, kun poikkeuksellisen rivakka käteispöytä oli aukeamassa.

Keskustelin painikaverini kanssa hyvästä strategiasta vedonlyöntiin. Itseni lisäksi hänkin piti minua siedettävänä pokerinpelaajana. Arvelin saavani varmasti yli 100 pistettä, jos pelaisin kaikki turnaukset tosissani.

Tulimme tulokseen, että saamme enemmän vetoa sisään, jos hän lyö vedot ja splittaamme tuotot. Hän oli ja on neuvottelijana minua tiukempi. Filosofiani mukaan laiha sopu on aina parempi kuin lihava riita. Ammattiliitoilla ei minun kyvyilleni olisi mitään käyttöä.

Niinpä Nikke ryhtyi kiistelemään kyvyistäni herrojen Manninen ja Ylitalo kanssa. Vetoa hierottiin pitkään, ja päädyttiin lyömään vetoon, jossa yli 80 pisteen keräämistäni pisteistä saisimme 4.000 markkaa ja vastaavasti alaspäin.

Niinpä olin tavallaan sitoutunut pelaamaan kaikki maanantaiturnaukset. Tästä ei varsinaista päänsilitystä kotona tullut. Minä en kotinurkissa muutenkaan aivan liikaa pölyttynyt.

Ruuvasin rebuystrategiaani aavistuksen löysemmäksi. Mediaanirebuymääräni on nolla. Tuona vuonna se saattoi olla jopa yksi. Tarkoitukseni oli tehdä tiliä sekä turnauksista että sivuvedosta. Tärkeimpänä motiivinani oli näyttää itselleni ja epäilijöille mistä kana kusee. Tähän ei kuuden lisäoston hupsuttelu oikein sopinut. Partnerini mielestä toki minun olisi pitänyt roiskia reippaasti.

Keväällä olin hyvässä vauhdissa menossa pitkälti yli sadan pisteen tahtia. Odotin kieli pitkällä heinäkuun 13 hengen turnauksia, joissa pisteitä tulisi satamaan kuin Esterin päivänä.

Hehkuttelin käteispöydässä heinäkuun tulevilla pisteilläni, kun tuoli vedettiin jalkojen alta. Brassina ollut Teresa Nousiainen iloisesti hymyillen kertoi, että Casino Raylla ei ole tänä vuonna heinäkuussa turnauksia.

Hyvät välini henkilökuntaan varmaan kärsivät välittömistä reaktioistani. Taisin mainita päätöksen takana olevan sellaisten miesten, joiden äitejä oli nussittu yhden kerran liikaa ja sellaisten naisten, joita todellakaan ei ole naitu tarpeeksi.

Odotusarvomielessä tässä karkasi sellainen 16 pistettä eli minulta 32.000 markkaa. Päätöskin oli kuulemma tehty jo kauan sitten. Asiakkaita ei tällä lisätiedon tuskalla ollut turhaan vaivattu.

Vedin loppuvuoden todella naama mutrussa viikkoturnauksia. Ainoan kerran hymyilin, kun Reijo ja Jukka olivat käteispöydässä ja minä finaalipöydässä. Laitoin yhden kaverin nippuun, siirryin chipleadiin – ja kävin merkitsemässä nimeni käteispöytään. Muistan kaverien maireat hymyt: ”Voi voi Aki, jokos sinä tipuit!”.

Loppujen lopuksi sain 104 pistettä ja voitin pisterankingin ylivoimaisesti. Hävisin finaalissa katkerasti headsupin Martti Salonaholle. Nimeäni tuskin tullaan koskaan näkemään Grand Casinon rankingvoittajien kunniataulussa.

Jälkikäteen tarkastellen veto oli typerä ja lapsellinen. Hyvän pokerinpelaajan kannattaisi vain hymyillä ja nyökkäillä, kun hänen pelitaitonsa kyseenalaistetaan. Kritiikistä on parempi yrittää ottaa opikseen, kuin ryhtyä vaahtoamaan megaluokan kyvyistään. Kyllä ne kyvyt myöhemmin selviävät. Mitään egovetoja ei kannattaisi koskaan ottaa.

Voitin toki jotain rahaa, mutta olisin todennäköisesti voittanut enemmän, jos en olisi ollut jumitettu pelaamaan viikkoturnauksia. Vaimon hyväksyntä olisi pitänyt ehdottomasti hankkia ensin. Tämä ei käsittääkseni ole vieläkään antanut anteeksi sitä, että menin sopimaan tällaisen sitoumuksen neuvottelematta ensin.

Lisäksi siinä ei ollut mitään järkeä, että minä pelasin hiki hatussa ja Nikke sai saman tilin. Olisin saanut neuvoteltua saman vedon varmasti ihan itsekseni. Tämän jälkeen en ole juuri osuuksia itsestäni myynyt. Omaa tuntituottoaan ei sovinnolla kannata jakaa.

Ja mikä tärkeintä: Pitäisi ensin selvittää järjestetäänkö niitä turnauksia, joissa aikoo vetopisteitä kerätä.

Aki Pyysing toimii Pokerihuoneen pokeriasiantuntijana.

Akin Showdown ilmestyy toistaiseksi keskiviikkoisin, ellei Pyysing ryyppää deadlinea.