Maahanmuuttajia vain vastaanottokyvyn mukaan

 

Wille Rydman

Haluaisin kovin mielelläni sanoa, että Aki Pyysing on väärässä.

Valitettavasti Pyysing on oikeassa. Viimeviikkoisessa kolumnissaan

hän tuli listanneeksi harvinaisen selkeästi ne syyt, joiden

vuoksi Suomessa kaikkien vanhojen valtapuolueiden kannatus laskee ja

protestipuolueen kannatus nousee. En malta olla kommentoimatta aihetta.

 

Perimmiltään kysymys on ilman muuta kolmen perinteisesti suuren

suomalaisen puolueen epäonnistumisesta. Ne ovat epäonnistuneet sekä

strategisissa valinnoissaan, mielikuvamarkkinoinnissaan että

konkreettisessa politiikassaan. Suurelta osin tämä epäonnistuminen liittyy

juuri maahanmuuttopolitiikkaan.

 

Kaikki kolme suurta puoluetta Suomessa ovat 1990-luvulta lähtien

olettaneet, että tulevaisuuden nouseva poliittinen voima olisi vihreät.

Vihreät ovat pitkään onnistuneet kasvattamaan suosiotaan, ja osittain

juuri suurten puolueiden kustannuksella. Tähän kehitykseen reaktiona

kaikki suuret puolueet ovat pyrkineet ehkäisemään äänestäjävuotoa

siirtämällä omaa politiikkaansa lähemmäs vihreitä. Vähitellen koko

poliittinen karttamme on muuttunut yhdeksi vihermössöksi.

Vasemmistopuolueet ovat julistautuneet punavihreiksi, oikeistolaiset

sinivihreiksi.

 

Tämä on ollut suurilta puolueilta hirvittävä strateginen virhe.

Homogenoimalla omat politiikkansa ne ovat rakentaneet hedelmällisen

kasvualustan uudenlaiselle protestiliikkeelle. Kun tähän vielä yhdistää

epäonnistuneen maahanmuuttopolitiikan, ja käsiin räjähtäneen

turvapaikanhakijoiden määrän, on keitos valmis.

 

On kerrassaan hämmästyttävää, kuinka suomalaiset valtapoliitikot eivät ole

osanneet ennakoida tätä kehitystä. Sama on nimittäin tapahtunut kaikissa

Euroopan maissa. Ensin suurten valtapuolueiden konsensus ja

maahanmuuttopolitiikasta vaikeneminen, sitten maahanmuuttovastaisen

protestiliikkeen nousu. Kuinka Suomi olisi voinut olla poikkeus tämän

suhteen?

 

Maahanmuutossa on kyse Euroopan tulevaisuuden kannalta ehkä suurimmasta

haasteesta alkaneella vuosisadalla. Jo tähän mennessä Eurooppaan tulleet,

lähinnä islamilaistaustaiset maahanmuuttajat muuttavat maanosaamme

väistämättä. Mitä enemmän maahanmuutto lisääntyy, sitä suurempia ja

peruuttamattomampia muuttoliikkeen seuraukset ovat.

 

Suomessa ei ole käyty juuri lainkaan keskustelua siitä, mihin

maahanmuuttopolitiikkamme oikeastaan edes tähtää. Itse lähden siitä, että

jokaisen maahanmuuttajan on sopeuduttava ja tultava osaksi suomalaista

yhteiskuntaa. Tämä tarkoittaa kielen opettelua, suomalaisen lainsäädännön

sisäistämistä ja suomalaiseen tapakulttuuriin tutustumista.

 

Valitettavan usein "monikulttuurisuuden" varjolla tämä tehtävä on

laiminlyöty. Monikulttuurisen yhteiskunnan tavoittelu on johtanut

maahanmuuttajien kotoutumisprosessin hidastumiseen. Julkisin varoin

rahoitettu oman kulttuurin tukeminen on merkinnyt maahanmuuttajan

alkuperäisen kulttuurin keinotekoista suojelemista sopeutumiselta

ympäröivään yhteiskuntaan.

 

Monikulttuurisuutta on perusteltu hyötynäkökohdilla. On väitetty, että eri

etnisistä ja kulttuurisista taustoista tulevien ihmisten asuminen samoissa

yhteisöissä lisäisi hedelmällistä vuorovaikutusta näiden välillä ja loisi

suotuisan ympäristön uusille innovaatioille. Tutkimustulokset eivät tue

tätä väitettä. Harvardin yliopiston professori Robert Putnam on laatinut

tähän asti laajimmat monikulttuurisia yhteisöjä koskevat tutkimukset,

joissa haastateltiin yli 30 000 ihmistä 41 monikulttuurisessa yhteisössä.

Tulokset ovat hälyttäviä: yhteisön monikulttuurisuus ei lisännyt

kanssakäymistä tai vuorovaikutusta ryhmien välillä, vaan vähensi niitä

sekä ryhmien välillä että niiden sisällä.

 

Kun muuttajia saapuu suuria määriä samoista maista asettuen asumaan

samoille alueille, ei sopeutumista edesauttavia kontakteja kantaväestöön

useinkaan muodostu riittävästi. Tällöin etniskulttuuriset ryhmät kääntyvät

sisäänpäin ja sulkeutuvat muulta yhteiskunnalta. Putnam on nimennyt tämän

ilmiön kilpikonnailmiöksi.

 

Jo nykyisellään on esimerkiksi Helsingissä havaittavissa huolestuttavan

kehityksen oireita. Meillä ei ole sentään - vielä - sellaisia alueita kuin

Tukholman Rinkeby, jossa reilu enemmistö väestöstä on taustaltaan

ulkomaalaisia. Kuitenkin esimerkiksi Itä-Helsingistä löytyy alueita,

joilla on nähtävissä tiettyjä gettoutumisen esiasteita. Maahanmuuttajat

alkavat sulkeutua omiksi yhteisöikseen ja kantasuomalaiset muuttavat

alueilta pois.

 

Tarjoan modernin suomalaisen maahanmuuttopolitiikan ohjenuoraksi kolmea

yksinkertaista perusteesiä. Ensinnäkin, Suomen ei pidä olla kansainvälinen

sosiaalitoimisto, vaan uskallettava ajaa maahanmuuttopolitiikassaan omaa

kansallista etuaan. Toisekseen, Suomen pitää olla avoin työteliäille

osaajille, jotka ovat valmiita kantamaan kortensa kekoon uuden kotimaansa

kehittämisessä.

 

Kolmannekseen, Suomen ei pidä ottaa vastaan maahanmuuttajia enempää eikä

nopeammin kuin mitä se kykenee menestyksekkäästi sopeuttamaan suomalaiseen

yhteiskuntaan. Vain siten voimme välttää taloudellisesti, sosiaalisesti ja

inhimillisesti äärimmäisen kalliiksi tulevien suomalaisesta kulttuurista

ja yhteiskunnasta eristäytyneiden etnisten gettoalueiden muodostumisen.

 

Kirjoittaja on Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja