Piinapenkissä Ville Wahlbeck: “Sinä kesänä kaikki meni putkeen”

Ville Wahlbeckin nimi on painettu suomalaisen pokerin historiankirjoihin monestakin syystä, mutta ennen kaikkea espoolainen muistetaan ensimmäisenä suomalaisena WSOP-rannekevoittajana. Pitkällä urallaan Wahlbeck tunnettiin myös high stakes -käteispelaajana, Pokerisivujen bloggaajana ja PokerStars-ammattilaisena. Wahlbeck muisteli Pokerisivuille paitsi uraansa, myös nettipokerin buumivuosia, Pokerin Teoria -kirjan kääntämistä, ikimuistoisimpia sivuvetojaan ja lopettamisilmoitustaan, jonka tehtyään tämä päätti yrittää WSOP-rannekkeen voittamista täysillä vielä kerran – tunnetuin seurauksin.

Ville Wahlbeck, tervetuloa Pokerisivujen Piinapenkkiin! Aloittakaamme alusta: Miten päädyit pokeriammattilaiseksi?

”Ensikosketukseni pokeriin sain jo lapsena. Isäni pelasi silloin tällöin kaveriensa kanssa viiden kortin sököä, ja opimme veljeni Topiaksen kanssa pelin häneltä. Pelasimme myös kaikenlaisia erikoisvariantteja, kuten kuuden kortin sököä ja versiota, jossa viimeinen kortti tuli pimeänä.

Lukioaikoina 1990-luvun puolivälissä meillä pyöri satunnaisesti sökörinki muutaman kaverin kanssa, mutta varsinaisesti päädyin pokerin pariin vasta nettipokerin myötä, kun löysin Paradise Pokerin vuosituhannen vaihteen tienoilla. Siihen aikaan talletukset piti tehdä vielä Western Unionilla, ja homma oli nykyaikaan verrattuna jokseenkin haastavaa: Jouduit kävelemään Helsingin Stockmannin yläkerrassa sijaitsevaan toimipisteeseen tekemään talletuksen noin 12 prosentin talletuskuluilla, minkä jälkeen rahat lähetettiin Puerto Ricoon jollekin yksityishenkilölle. Sitten laitoit hänelle sähköpostia perään ja toivoit rahojen löytävän joskus perille. Muistan edelleen hyvin, kuinka istuin päivittämässä pokerisoftan aulaa odottamassa rahojen päivittymistä saldoon kuin tulisilla hiilillä. Aina ne ihmeen kaupalla saapuivat. Joskus talletukset kestivät pitkään, ja joskus ne humahtivat nopeasti. Lopulta rahat menivät kuitenkin aina, minkä jälkeen piti taas odottaa, että saisi jostain rahaa uuden Western Union -reissun tekemiseen.

Kun aloitin nettipokerin, PokerStarsia ei ollut vielä edes olemassa, ja Paradise Poker oli ylivoimaisesti suurin nettipokerisivusto. Paradiselta siirryin pelaamaan Expektille, jossa pelasi kovia ruotsalaisia pelaajia sekä englantilaisia, jotka eivät olleet kaksisia. Siellä rupesin jonkin verran jo pärjäämään. Tein samaan aikaan myös erilaisia duuneja – työskentelin muun muassa copywriterina, golflehden editorina ja sijaisopettajana. Pelikassani kehitystä seurasin ruutupaperille tehtyjen tilastojen avulla. Kirjoitin ylös muutamia tavoitteita, joista ensimmäinen oli se, että tienaisin pokerilla 50 dollaria tunnissa. Muut hommat saivat jäädä, kun olin saavuttanut 100 000 dollarin pelikassan. Päätin silloin heittäytyä pokeriin täysillä selvittääkseni, pärjäisinkö lajissa ihan kokopäiväisesti. Muiden töiden hoitaminen oli käynyt jo aiemmin aika vaikeaksi, sillä esimerkiksi opettaminen kahden tunnin yöunilla on aika raskasta puuhaa – etenkin, jos olet pelannut koko yön.”

Mitä pelejä pelaamalla sait pelikassasi nousuun?

”Kaikki lähti minun osaltani no limit hold’emista – se oli ensimmäinen peli, jossa tosiaan pärjäsin. Pelasin jonkin verran full ringiä, mutta tasoja noustessani keskityin enemmän heads-upiin ja shorttiin. Siihen aikaan isoin taso oli $10/$20, ja silloin sitä ajatteli, että jumalauta miten isoa peliä. Muistan edelleen, kuinka sain joskus talletettua Expektille 323 euroa, mikä jäi viimeiseksi talletuksekseni useampaan vuoteen – nousin tuolla talletuksella nimittäin itsekin isoimpiin peleihin asti. Rollia alkoi karttua kunnolla, kun pääsin $10/$20:ssa niin sanottujen pöytäkapteenien joukkoon. Se, että isoin taso tuohon aikaan oli nimenomaan $10/$20 oli tosin aika olennainen tekijä siinä, että onnistuin kasvattamaan bankrolliani – olin nimittäin aika hanakka ottamaan shotteja isompiin peleihin, ja jos olisin yrittänyt shottipainotteista strategiaa esimerkiksi Full Tilt Pokerilla joitakin vuosia myöhemmin lanseeratuissa 50 kertaa isommissa peleissä, olisi voinut käydä huonosti.”

Todella isot pelit rantautuivat melko pian Primalle (nykyinen MPN).

”Prima oli tuossa tosiaan edelläkävijä. Se oli hyvin skandipainotteinen sivusto – etenkin suurten voittajien osalta. Mukana oli myös paljon jenkkipelaajia, jotka olivat tulleet livepiireistä, kun taas skandit olivat hioneet taitojaan nettiympyröissä. Mielestäni skandit olivat silloin selvästi vahvempia, ja jenkkejä pidettiin enemmän paisteina. Isoa peliä alkoi pulpahdella suhteellisen nopeasti myös muille sivustoille. Pelasin itse isoimmillani $50/$100 no limitiä Betfairilla sekä $200/$400- ja $300/$600 fixed limitiä Ladbrokesilla. Noihin aikoihin turvallisuuskäytännöt olivat löyhempiä kuin nykyään, ja ihmiset jakoivat pelitilejään aika paljon. Minullakin oli yhdessä vaiheessa yhteinen tili Mikael ”ChaoRen160” Thuritzin kanssa, jonka kanssa olin ystävystynyt. Meillä ei ollut sen kummempaa systeemiä, vaan meistä pelasi yksinkertaisesti se, joka sattui olemaan hereillä. Erick Lindgren puolestaan pelasi ainakin jossain vaiheessa Josh Ariehin kanssa, ja väänsimmekin samoissa Omaha hi/lo -ringeissä heidän kanssaan. William Thorsonilla taas oli aivan hitosti tilejä. Hän oli vakuuttunut, että suurin osa uusista tileistä on rigattu, ja uusia on tehtävä niin kauan, kunnes joku lähtee heti voittamaan.”


Las Vegasin valot tulivat Ville Wahlbeckille pokeriuran aikana tutuiksi.

Jäikö noilta vuosilta yksittäisiä nemesiksiä tai mieleenpainuvia pelaajia, joiden kanssa tuli väännettyä paljon?

Prahlad ‘Spirit Rock’ Friedmania vastaan pelasin aika paljon, ja jos joku yksittäinen vakiovastustaja pitäisi nimetä, se olisi hän. Myös isoin yksittäinen voittamani potti oli nimenomaan Prahladilta: Hän otti ennen floppia kiinni ison re-reissun spekulatiivisella kädellä – muistaakseni A3:lla – kun minulla oli AQ. Pelasin postflopin todella härskisti luullen lyöväni valueta, mutta onnistuin saamaan merkit sisään turnilla niin, että hänellä oli rattaat ja minulla pelkkä kärki. Minulla ei ollut mitenkään liikaa outteja, mutta river counterfeittasi hänen rattaansa. En muista potin kokoa, mutta härskin iso se oli.

Ram Waswanin kanssa väänsin myös jonkin verran, mutta hän ei ollut mielestäni kuitenkaan erityisen kova no limitissä. Suomalaisista pelasin Ilari Sahamiehen ja Patrik Antoniuksen kanssa limittiä Primalla, mutta he pelasivat enemmän pot limit Omahaa ja minä taas enemmän no limitiä.”

Nykyään puhutaan, kuinka nettipokerin alkuaikoina oli pehmeät pelit ja haikaillaan aikakoneen perään, joka kuljettaisi pelaajan vuoden 2005 apajille. Oliko rahan printtaaminen noihin aikoihin tosiaan niin helppoa kuin väitetään?

”Silloin uusia tulijoita oli aivan valtavat määrät. Isoin etu oli niillä, joilla oli buumin alkaessa jo muutaman vuoden kokemus nimenomaan modernista nettipelistä. Tajusin jo aika varhaisessa vaiheessa nettipokerin voiman opettajana: Pystyit pelaamaan vuodessa netissä enemmän käsiä kuin Doyle Brunson oli pelannut 40 vuodessa livenä, eli oppimisnopeus ja imettävän informaation määrä oli suhteessa aivan toista luokkaa. Oli mielestäni selvää, että nettisukupolvi tulisi menemään todella nopeasti ohi vanhoista jyristä.

Olivatko pelit tuohon aikaan paljon pehmeämmät? Totta hitossa. Mielestäni eri aikakausien vertaaminen on kuitenkin myös aina tavallaan väärin. Jos laittaisit nykyajan jalkapalloilijan 1970-luvun futiskentille, niin jo keskitason valioliigahyökkääjä olisi parempi kuin Pelé. Pokerissa oli 2000-luvun alussa käytössä erilaiset välineet, ja koko ympäristö oli muutenkin erilainen. Isoin ero oli kuitenkin siinä, että niin sanottuja hupipelaajia tuli kokeilemaan onneaan niin uskomattoman paljon.”

Miten opiskelit peliä nettipokerin alkuvuosina?

”Focukseni pokeriin oli noina vuosina niin valtava, että kaikki muut asiat jäivät aivan toissijaisiksi. Ajatukset pyörivät vain ja ainoastaan pokerissa – se oli uutta ja jännittävää, ja kaikki jutut piti miettiä itse: Miten KJ pitäisi pelata tietyssä spotissa, miten vahva käsi se ylipäätään on ja miten prosentit missäkin tilanteessa mahtavat mennä. Nykypäivänä tuollaiset asiat ovat tietenkin ihan peruskauraa ja tiedot löytyvät netistä parilla klikkauksella. Mitä uudempi sukupolvi ei välttämättä noista ajoista sisäistä on se, että tietoa ei vain yksinkertaisesti ollut saatavilla. Edes yksinkertaisimpia todennäköisyyslaskureita ei ollut olemassa. Ja vaikka olisit voinutkin sellaisia hyödyntää, niin pöytädynamiikat olivat aivan toisenlaiset – Doyle Brunson esimerkiksi kirjoitti joskus, että jos pelaaja avasi vaikkapa rouvilla ja joku 3-bettasi, niin rouvat kipattiin kiltisti. Joitain vuosia myöhemmin peli taas muuttui aivan yliaggressiiviseksi.

Luin urani alkutaipaleella pariinkin kertaan David Sklanskyn Theory of Poker -kirjan. Se oli mielestäni aivan ylivoimaisesti paras kirja pokerin perusteista – kirjan lukemalla opit, miten pokeria pitäisi lähestyä ja mitä siinä pitäisi tavoitella. Se auttoi pukemaan myös monia omia ajatuksiani sanoiksi. Sanotaan vaikka, että sinulla on no limit hold’emissa riverin valuelyönti tehtävänä 100 dollarin stäkeillä. Jos oletetaan, että vastustaja kippaa aina all-in -lyöntiin mutta maksaa aina 10 dollarin betsin, tavoitteenahan on löytää suurin mahdollinen summa, minkä vastustaja maksaa. Jos lyöt liikaa ja vastustaja kippaa, kyseessä on kaikkein surkein vaihtoehto kannaltasi, mutta sekään ei voi olla optimaalista, että lyöt liian vähän ja saat maksun aina. Bluffeissa taas pitäisi löytää paras mahdollinen sizing, jota vastaan vastustaja saattaa kipata.

Pokerin Teoriaa ei oltu vielä tuolloin käännetty suomeksi, ja aloin kääntämään kirjaa itse sillä ajatuksella, että laittaisin käännöksen eteenpäin kustantajalle. Sainkin käännöksen muistaakseni ainakin melkein valmiiksi. Ongelmana oli pitkälti se, että todella monelle kirjan termeistä ei ollut olemassa suomenkielistä vastinetta. Tekstistä tulisi aika outoa, jos kirjan termit käännettäisiin kirjaimellisesti ja puhuttaisiin esimerkiksi isosta sokeasta. Niinpä tein loppuun erillisen sanaston, mutta siitäkin tuli aika kömpelö, sillä kirjan termit olivat vain niin älyttömiä suomennettavia. Pokerikieli kehittyy ajan kanssa, kun ihmiset keskustelevat keskenään ja toimivat termit vakiintuvat sitä kautta puhekäyttöön. Tuolloin lähes kaikki termit puuttuivat kuitenkin täysin, enkä lopulta lähettänyt käännöstäni eteenpäin.”


David Sklanskyn Pokerin Teoria.

Tutustuitko jo alkuvuosina muihin nuoren polven suomalaisharjoihin? Miten tutustuminen tapahtui aikana ennen pokerifoorumeita ja sosiaalista mediaa?

”Olin joskus eräässä hoolissa pelaamassa, ja näin siellä ensimmäistä kertaa Sahamiehen ja ‘Paten’ (Antonius) livenä vääntämässä isoa pottiomahaa. Pelasin itse silloin lähinnä netissä, eikä siihen aikaan oikein tullut tutustuttua keneenkään, koska ei ollut olemassa esimerkiksi foorumeita, joiden kautta verkostoitua. Lisää pokeriystäviä sain, kun Helsingin kasinolla järjestettiin uuden kasinon avajaisturnaus, jonka satuin voittamaan. Tutustuin kasinolla Juha Helppiin, Jani Sointulaan, Jani Vilmuseen ja muihin, jotka olivat pelanneet jonkin verran minua kauemmin ainakin livenä. Päädyin pian kiertelemään European Poker Touria ja muita liveturnauksia yhdessä heidän kanssaan.”


EPT Monte Carlossa oikealla puolella istui aikansa PokerStars-ammattilainen Vanessa Rousso.


Tutut reissukaverit Juha Helppi ja Ilari Sahamies kauan, kauan sitten.

Pokerisivut ja Pokeritieto näkivät päivänvalon vuosina 2004-2005. Miten päädyit Pokerisivujen bloggaajaksi ja sivuston keulakuvaksi?

”Olin Pokeritähti-ohjelman myötä saanut sponsorisopimuksen Parbetiltä, johon sisältyi pokeriblogin kirjoittaminen. Kirjoittelin heidän sivuilleen lähinnä turnaustarinoita ja gonzo-tyylistä yleistä höpinää pokeriskenestä. Pokeribuumi oli puhkeamaisillaan, ja blogista tuli suhteellisen suosittu – minulla on hämärä muistikuva, että pari pokerikirjoitustani olisi julkaistu jommassakummassa iltapäivälehdessämmekin, ennen kuin se yhteistyö torpattiin monopoliyhtiöidemme toimesta. Pokerisivujen tyypit halusivat samoihin aikoihin sivuilleen uutta sisältöä, ja he pyysivät minua bloggaamaan myös nopeasti kasvavalle foorumilleen.”

Bloggasit Pokerisivuilla käytännössä koko buumivuosien ajan — Euroopan pokeribuumihan käynnistyi hieman jenkkejä myöhemmin, ja olit itse jo huippuammattilainen buumin rantautuessa toden teolla Suomeenkin.

”Se buumi tuli paljon myöhemmin ja paljon isompana, kuin mitä olin kuvitellut. Muistan, kun katselin joskus PokerStarsin pelaajamääriä ja huomasin, että pöydissä oli samanaikaisesti yhteensä 25 000 pelaajaa. Kuvittelin silloin, että buumi on tässä ja nyt, sillä kasvu oli jo 15-kertaistunut siitä, kun itse PokerStarsilla aloitin. Mutta eihän se kasvu siihenkään pysähtynyt, vaan jatkoi kasvamistaan vielä kymmenkertaiseksi. Olin vain sattunut olemaan mukana ihan kasvukäppyrän ensimetreiltä asti.”

Miten kuvailisit buumivuosien yleistä meininkiä niille, jotka eivät tuota aikakautta saaneet elää?

”Hauskaa ainakin oli. Jos puhutaan sen ajan pokerinpelaajista yleisesti, niin toki porukan meiningistä näki, että pokerirahaa oli ja sitä tuli. Olivathan ne melkoisia aikoja, kun Full Tiltin rahajuna puksutti eteenpäin. Se oli kuin toisesta ulottuvuudesta.”

Pokerisivutkin järjesti esimerkiksi asiakastilaisuuden, jossa paikalla oli ulkomailta rahdattuja Playboy-malleja, ja myös monet peliyhtiöt kunnostautuivat toinen toistaan järjettömämmillä tempauksilla.

”Se oli vain niin hurjaa nousukautta. Buumi oli kova, ja uusia asiakkaita tuli paljon. Olihan se meno monesti aika yliampuvaa, mutta toisaalta markkinoinnilla sai näkyvyyttä, mitä ilman sivusto kuihtuu. Ajatellaan esimerkiksi Paradise Pokeria: Heillä oli hallussaan todella merkittävä siivu maailman nettipokeriliikenteestä, ja vieläpä juuri ennen buumia. En tiedä, mitä siellä tehtiin väärin, mutta luultavasti ainakin markkinoinnin suhteen nitteiltiin, vaikka juuri silloin markkinointi olisi nimenomaan ollut hirveän oleellista. Niinpä muut sivustot ajoivat heistä ohi.”


Suomi-pokerin ehdotonta eliittiä: Jani Sointula, Ville Wahlbeck, Sami Kelopuro ja Ilari Sahamies.

Onko sinulla mitään katumuksenkohteita, mitä buumivuosiin tulee?

”En itse oikeastaan sekoillut mihinkään ylimääräiseen, vaan ainoastaan itse peleihin. Pokerissa annoin valtavasti valueta pois typerillä pelivalinnoilla, ja kasinopeleihin vuodin myös. Ensimmäinen korjauskohde olisi bankroll management — listailin joskus huvikseni suurimpia swingejäni, ja kolmestakymmenestä isoimmasta noin 26 oli alaspäin. Turhan usein sattui sellaisia mustia päiviä, että olin saattanut voittaa joka päivä viikon tai pari putkeen, mutta survoin voitot sitten yhdessä tilttisessiossa menemään, koska en osannut laittaa konetta kiinni häviöllä. Tuntui, että se raha piti saada takaisin keinolla millä hyvänsä, ja tuossa tilassa pelivalinta oli myös mitä sattui. Kun pelaa itse Ö-luokan peliä ja vielä maailman parhaita vastaan, ei siinä ikinä hyvin käy.

Jälkikäteen ajatellen olisi myös pitänyt keskustella vielä enemmän muiden pelaajien kanssa eri tilanteista. Vaikka ammattilaiset juttelivatkin keskenään pelistä paljon, niin opiskella olisi voinut vielä huomattavasti ammattimaisemmin. Se olisi auttanut kaikkia osapuolia sekä pelin kehittämisessä että tuonut lisää sosiaalista aspektia. Sellainen yleistyi kuitenkin vasta aika paljon myöhemmin. Monelle nuorelle nykypelaajalle on varmasti ollut hedelmällistä muodostaa porukoita ja pooleja, joissa kehitytään yhdessä — siinä pysyy sosiaalinenkin elämä jonkinlaisessa kontrollissa, kun voidaan esimerkiksi yhdessä päättää, että tänään ei pelata vaan tehdään jotain muuta.”

Ilmeisesti ainakaan ei tunnu, että buumivuosina olisi pitänyt pelata vieläkin enemmän?

”Ei tosiaan. Pokeri vei jo kaiken ajan, eikä mihinkään muuhun pystynyt keskittymään moneen vuoteen. Minulla tuli sadan tunnin peliviikkoja varmasti todella paljon. Pelasin Vegasissa myös käteispelisessioita, jotka venyivät ihan naurettaviksi. Saatoin esimerkiksi pelata koko illan ja yön, kunnes kundi vierestäni lähti nukkumaan. Kun hän tuli seuraavana iltana takaisin peleille, olin edelleen samassa pöydässä pelaamassa, ja pelasimme vielä siihen asti, kunnes hän lähti uudestaan nukkumaan.”

Olivatko pelit vain niin kertakaikkisen hyviä?

”Siitä ei ollut niinkään kyse. On vaikea lopettaa asiaa, joka on suunnilleen parasta, mitä tiedät. Jos olet montussa, haluat takaisin omillesi, ja jos olet voitolla, haluat katkoa koko pöydän. Se ei ollut nykyperspektiivistä katsottuna kovin ammattimaista toimintaa, mutta minä vain tykkäsin pelaamisesta niin paljon.”

Kiersit paljon myös EPT-turnauksia.

”Monet niistäkin reissuista voisi tarkemmin ajatellen lisätä katumuksenkohteisiin. Esimerkiksi kerran Varsovan EPT:tä edeltävänä iltana pelasimme suomalaisten kesken kinkkiä, ja kuoppasin paljon. Kun sitten istuin aloituspöytääni samoilla silmillä ja turnaus lähti käyntiin, laskeskelin pääseväni reissun osalta breakeveniin olemalla kakkonen pääturnauksessa. Putosin toisen tason loppuun mennessä. Vastaavia reissuja oli muutamia: Valmistautuminen pääturnaukseen oli täysin olematonta, koska aina oli läpi yön kestäneitä kinkkirinkejä tai nettipelejä, niin ettei ennen pääturnausta ehtinyt nukkua lainkaan. Jos et nukahtanut turnauksessa pöytään, niin lähinnä odotit paikkaa päästä survaisemaan merkit keskelle, jotta pääsisit nukkumaan.”


Nettigrindeille piti välillä päästä EPT-reissuillakin… (kuva EPT Saksasta vuodelta 2006)


…välillä väsymys yllätti kesken turnauksen illallistauon. (Kuva WSOP:sta vuodelta 2007)

Blogitit usein turnausreissujen pyhästä kolminaisuudesta: Baari, kasino ja hotelli.

”Tuli mentyä upeisiin paikkoihin, yöpymään viiden tähden hotelleissa ja mukamas näkemään maailmaa, mutta valitettavasti on myönnettävä, että oikeasti ei tullut nähtyä kauheasti mitään. Lisäksi reissuilta palattiin aina väsyneempänä kuin niille lähdettäessä.”

Hilpeyttä lukijoissa herätti aikoinaan myös tarina golf-lomaltanne.

”Olimme tosiaan Vilmusen ja Jukka Juvosen kanssa golf-reissulla jossain päin Aasiaa, mutta koko loma oli alusta alkaen pelkkää kinkin pelaamista. Pelasimme aamusta iltaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Aloitimme heti herättyämme, kävimme välissä pelaamassa golfia, ja sitten jatkoimme taas kinkkiä. Välillä yritimme sosialisoida ja käydä edes illallisella, mutta jotenkin ne kortit eksyivät aina mukaan ravintolaankin. Yhtenä päivänä pelasimme altaalla niin, että minä istuin, Vilmunen oli kyljellään ja Jukka toisella kyljellä. Käytössämme ollut yksi aurinkovarjo ei riittänyt ihan peittämään meitä kaikkia, vaan sen ulkopuolelle jäivät minun jalkani, Vilmusen vasen kylki ja Jukan oikea kylki. Varjon ulkopuolelle jääneet osat kärähtivät kaikilta pahasti, koska pelin tuoksinassa ei tietenkään voinut vaihtaa asentoa tai hommata parempaa aurinkosuojaa. Yhdessä vaiheessa päätimme, että enää ei pelata kinkkiä vaan yritetään ottaa rennosti, ja sovimme uhkasakosta, joka räpsähtäisi kinkin ehdottamisesta. Aika pian kuitenkin huomasimme, ettemme edes puhuneet toisillemme mitään vaan odotimme vain, että pääsisimme jollain konstilla taas pelaamaan. Keksinkin lopulta ovelan kiertotien: Jos ehdottaa uhkasakon perumista, niin sehän ei ole sama asia kuin kinkin pelaamisen ehdottaminen. Molemmat suostuivat toki välittömästi, ja haimme taas kortit.”

Kirjoitit tammikuussa 2009 Pokerisivuille blogin otsikolla Sometimes it’s time to say goodbye. Kirjoituksessa kerroit pohtivasi pokerin lopettamista, ja ottavasi vuoden aikalisän ennen lopullisen päätöksen tekemistä.

”Listasin muistaakseni syiksi ainakin sen, että pokeri sopii ennen kaikkea nuorille ihmisille, koska ammattilaisuus on vain niin raskasta ja stressinsietokykyä vaativaa, minkä lisäksi pelatessa taka-alalle jäävät myös sosiaalinen elämä ja henkinen hyvinvointi. Allekirjoitan nämä väitteet edelleen oikeastaan täysin. Ongelmalliseksi koin lopettamisen lähinnä siksi, etten tiennyt mitä muutakaan alkaisin tekemään. Siihen toivoin löytäväni välivuoden aikana vastauksen. Kun pelaamista ja tätä maailmaa on elänyt intensiivisesti ja riittävän pitkään, niin vaikea siitä on siirtyä kokonaan pois. Lopettaminen vaatii oman siirtymäaikansa, jonka aikana pitäisi löytää muita intressejä ja asioita, joista saa samanlaisia kicksejä.”

Kirjoitit myös, että seurattuasi tarpeeksi kauan vanhoja pokerinpelaajia olet tullut siihen tulokseen, ettei uhkapeli ammattina tee ihmistä onnelliseksi pitkällä aikavälillä.

”Allekirjoitan tuonkin edelleen liki 100-prosenttisesti. Vanhemmista ammattilaisista minun on vaikea löytää montaa sellaista esimerkkiä, joiden olettaisin olevan todella onnellisia. Monista minuakin vain hieman vanhemmista näkee jo, etteivät he varsinaisesti elä unelmaansa.”

Onko sääntöön olemassa poikkeuksia?

”Doyle ainakin voisi olla sellainen ihan sen perusteella, mitä olen hänen kanssaan Vegasissa jutellut ja häntä sosiaalisessa mediassa seurannut. Vaikuttaa siltä, että hän nauttii pelaamisesta edelleen ainakin jollain tasolla.”

Blogisi hiljeni siis tammikuussa 2009. Puolta vuotta myöhemmin Las Vegasista kuului kummia: Lopettamassa olleesta Ville Wahlbeckista leivottiinkin Suomen ensimmäinen WSOP-rannekevoittaja! Mitä Sometimes it’s time to say goodbye -blogin ja vielä yhteen rannekejahtiin lähtemisen välillä oikein tapahtui?

”Päätös vielä yhdestä WSOP-reissusta syntyi melko aikaisessa vaiheessa. Olin käynyt Vegasissa lähes 10 vuoden ajan, ja ne olivat aina aivan saatanan rankkoja reissuja. WSOP:n pelipäivät eivät olleet vielä tuolloin samaan tapaan strukturoituja kuin nykyään, vaan ne olivat pahimmillaan 14-15-tuntisia. Jos pääsit turnauksesta jatkoon, ajoit hotellille ja söit jotain, valvoit adrenaliinin jyllätessä pari tuntia, nukuit 5-6 tuntia ja valuit sitten aamupalan kautta takaisin Rioon pelaamaan. Kun tuota jatkaa riittävän pitkään, niin aika kuluttavaksi se käy. Päätin kuitenkin lähteä vielä kerran sillä mentaliteetilla, että annan WSOP-turnauksille aivan kaikkeni, ja katsotaan miten käy. Sitä en enää muista, kuinka paljon pelasin tuona keväänä netissä tai paljonko yritin jättää tietoisesti energiavarastoja Vegasia varten.”

Teitkö kesällä 2009 jotain eri lailla aiempiin WSOP-reissuihin verrattuna?

”Olin aiemmilla WSOP-reissuilla pelannut aina sekä turnauksia että käteispelejä, mutta tuona kesänä keskityin pelkästään turnauksiin aina rannekkeen voittamiseen asti. Ensimmäisinä vuosina joutui aina laskemaan todella tarkasti, miten paljon haluaa riskeerata, ja pelasinkin alkuvuosina lähinnä 1000-2500 dollarin turnauksia. Vuonna 2009 olin varannut selvästi aiempia reissuja isomman rollin, jonka olin valmis häviämään, mikäli pelit eivät kulkisi.

Koko tuo kesä meni kaikin tavoin aivan putkeen, ja kaikki tapahtui juuri oikeassa järjestyksessä. Ensin sain kolmossijan 10,000 dollarin Seven Card Studista ($152,914), ja vaikka olinkin päässyt niin lähelle ranneketta, turnauksen jälkeen ei silti kauheasti harmittanut — se oli ensimmäinen kerta, kun pääsin edes suhteellisen lähelle, ja sain samalla myös hyvän rahastuksen. Kolmossijasta tuli hyvää fiilistä, mutta samalla jäi kuitenkin myös nälkää.

Ranneke tuli jo seuraavassa turnauksessa eli 10,000 dollarin 8-gamessa ($492,384). Heads-upissa kaatui David Chiu. Ratkaisu tuli, kun riveröin suoran Omaha hi/lo:ssa AQ88-kädellä, mutta Chiulla oli enää niin vähän merkkejä jäljellä, ettei hän voinut oikein kipata. Voiton jälkeen oli tietenkin ihan superhyvä fiilis, mutta rannekejuhlien sijaan menin vain hotellille nukkumaan.”


Se on siinä! Ville Wahlbeck ja Suomen ensimmäinen WSOP-ranneke.

Olit juuri voittanut Suomen ensimmäisen WSOP-rannekkeen, ja päätit lähteä nukkumaan?

”En ole ikinä ollut Vegasissa mitenkään bilettämässä, vaan ne kerrat, kun olen Sin Cityn yökerhoissa viihtynyt voi laskea yhden käden sormilla. Silloinkin olen lähinnä selaillut seuraavan päivän turnausohjelmaa. Monet ovat ottaneet Vegasin-reissut myös bilematkoina, mutta minulle ne ovat olleet nimenomaan pelireissuja. Jos olisin halunnut mennä ryypiskelemään, olisin tullut Vegasiin toisena vuodenaikana tai lähtenyt johonkin ihan muualle.”

Hurja tahtisi WSOP:ssa jatkui rannekkeen voittamisen jälkeenkin. Vain kolme päivää myöhemmin olit $10,000 Omaha hi/lossa 13. ($31,632), ja taas kolmen päivän kuluttua sijoituit $10,000 NL 2-7 Single Draw:ssa toiseksi ($172,863).

”Rannekkeen voitettuani nukuin tosiaan vain yön yli, ja menin sitten rinta rottingilla pelaamaan lisää turnauksia. Huomasin kuitenkin nopeasti, että fiilikset pelaamisen suhteen olivat muuttuneet kuin salamaniskusta tosi erilaisiksi. Rannekkeen voittamista edeltänyt ahneus ja nälkä katosivat yhdessä yössä, ja loput turnaukset tuntuivat lähinnä freerollilta. Oli jännä tunne, kun hävisin $10,000 Single Draw:n heads-upin Nick Schulmanille. Onnitellessani Nickiä huomasin, että minua ei harmittanut tippaakaan – siis ei kerta kaikkiaan yhtään. Ajattelin vain, että tämä oli hauska turnaus, ja kiva että Nick voitti, hänhän on hyvä tyyppi. Jos ranneketta ei olisi ollut alla, fiilis olisi ollut ihan erilainen.”

Single Draw -turnauksenkin jälkeen sijoituit vielä muun muassa kuudenneksi $50,000 H.O.R.S.E:ssa ($219,655), ja kesän saldona oli lopulta yksi ranneke, neljä finaalipöytää ja yhteensä kuusi rahastusta.

”Vieläkin harmittaa vähän, etten pelannut turnaussarjaa loppuun asti enää ihan täysillä ja yrittänyt voittaa Player of the Year -kisaa, vaan siirryin pelaamaan myös paljon käteispelejä. Päätökseen vaikutti toki paljon se, että Jeff Lisandro oli jo lähes tavoittamattoman tuntuisella karkumatkalla.  Löysäämisestäni huolimatta sijoituin kisassa toiseksi, mutta jälkikäteen ajatellen olisi kyllä ollut hiton hienoa olla Vuoden pelaaja.”

Oliko WSOP-rannekeseremonia tunteellinen hetki?

”Koko seremonia oli ihan vitsi lähtien siitä, että he soittivat väärän kansallislaulun. WSOP-rannekehan on ollut pokerinpelaajille tietynlainen Graalin malja, mutta järjestäjät ovat mielestäni raiskanneet koko konseptia viime vuosina aika pahasti. Turnauksia on lisätty älyttömiä määriä, niin että vuodessa jaetaan yli sata ranneketta. Myös itse rannekkeet ovat lähestulkoon rihkamahelyä. Kai se jotain 14 karaatin kultaa on muutamalla pikkutimantilla koristeltuna, mutta rannekkeessa ei esimerkiksi ole mitään kaiverrusta, joka kertoisi mistä turnauksesta se on voitettu. Toisaalta rannekkeen pohjakin on oudolla tavalla ontto, eikä siinä olisi oikein paikkaakaan, mihin kaivertaa. Itse ranneke oli siis jonkinasteinen pettymys — on se ihan hieno, mutta vähän halpa fiilis jäi kokonaisuutena kuitenkin. Mutta bisnes on bisnestä ja kaikki säästöhän on WSOP:lle katetta viivan alle.”


Ville Wahlbeck saa rannekkeensa kohdassa 0:25, jonka jälkeen tämä kertoo tunnelmiaan Card Playerille.

Missä säilytät Suomen ensimmäistä WSOP-ranneketta?

”Se on jossain laatikossa muiden muistoesineiden joukossa. Voisin kyllä kuvitella kehittäväni sille joskus jonkinlaisen kunniapaikan.”

Onko sinulla muuta yksittäistä memorabiliaa pokerivuosilta, mitä pitäisit suuressa arvossa?

”Eipä juuri. On jäänyt vähän harmittamaan, etten halunnut aikoinaan olla se tyyppi, joka pyytää isojen nimien kanssa yhteiskuvia. Se oli oikeastaan aika typerää, koska hehän joutuvat poseeraamaan paljon yhteiskuvissa jo satunnaisten fanienkin kanssa. Itse olisin kuitenkin voinut pyytää kuvat Vegasissa Doylelta ja Phil Iveylta ihan pelipöydissäkin, jolloin kuvilla olisi ollut myös erityinen merkitys. Voisin nyt katsella niitä jälkikäteen ja muistella, kuinka pelasin ja heitin heidän kanssaan läppää enkä ainoastaan vetänyt hihasta käytävällä.”

10 vuotta sitten ei ollut vielä kamerakännykkä- ja selfiekulttuuria, nykyäänhän tuo olisi paljon luontevampaa.

”Tuo on muuten totta! Olisi pitänyt silti ottaa joskus vaikka Polaroid-kamera mukaan ja pyytää ukoilta nimmarit kuviin. Siinä olisi saanut ikuistettua sen hetken, ja muistaisi aina, missä kuva tuli otettua.”

Et siis pitänyt rannekejuhlia Las Vegasissa. Kai sellaiset järjestettiin sentään Suomessa?

”Kyllä, joskin vasta vuosia myöhemmin eikä silloinkaan kovin riehakkaasti. Suunnittelimme kaveriporukalla monen monta kertaa, että Ville vie kaikki syömään maailmanmestaruuden kunniaksi. Saimme tämän vihdoin aikaiseksi vuonna 2015, jolloin menimme noin kymmenestä vanhasta kaveristani koostuneella porukalla syömään Kruununhaan Askiin.”

Miten WSOP:ssa saavuttamasi menestys vaikutti pohdintaasi pokeriuran lopettamisesta?

”Yritin kesän jälkeen kuumeisesti edelleen miettiä, mitä tekisin tulevaisuudessa. Olin 33-vuotias, ja CV:ssäni oli melkoinen aukko. Päädyin lopulta tekemään comebackin, mikä lähti ennen kaikkea siitä, että sain rannekkeen voitettuani PokerStarsilta sponsorisopimuksen. Kyse oli pitkälti ihan rahasta – sen lisäksi, että diili Starsin kanssa oli hyvä, myös rake isoimmilla tasoilla oli aika korkea. Kun sain sitten Starsilta sekä turnaussisäänostoja että 100 prosentin rakebackin, se vaikutti aika paljon päätökseeni. Vaikka en enää pelannutkaan niin paljon kuin joskus aikoinaan, olin silti eniten reikkaava kaikista Starsin ammattilaisista, ja rakebackit olivat sitä myötä aika merkittäviä. Silloin myös näytti, että suosikkiformaattini eli mixed-pelit olisivat tekemässä jonkinlaista nousua. Starsilla alkoi pyöriä isompia mixed-rinkejä, mikä puolestaan piti yllä kiinnostustani pokeriin. Pähkinänkuoressa koin sponsorisopimuksen saatuani, että tätä voisi vielä kokeilla. On kuitenkin jälkeenpäin ajateltuna sanottava, ettei minulla ollut enää kunnollista intohimoa pokeriin. Ilman Starsin diiliä olisin mahdollisesti joko lopettanut kokonaan jo vuoden 2009 jälkeen tai mennyt ehkä käymään WSOP:ssa vielä kerran tai pari.

Siirtymä pois pokerista olisi voinut olla helpompi, jos minulla olisi ollut muita varteenotettavia ratkaisuja, kuten oma bisnes tai jotain muuta, johon olisin voinut laittaa kaiken intohimoni ja energiani. Muistelen, että yritin jossain vaiheessa myös laittaa pokerin täydelliselle tauolle ja irtautua sitä kautta pelaamisesta, mutta se johti vain siihen, että hakkasin kaikkia mahdollisia tietokonepelejä yöt läpeensä. Peliviettini oli vain niin vahva, että sitä piti päästä purkamaan johonkin.”

Edustit PokerStarsia lopulta vielä kolme vuotta.

”Jälkikäteen tällaiset asiat hahmottaa selkeämmin, mutta en ollut koko aikana hommassa mukana koko sydämelläni. Minulla ei vain enää ollut samanlaista poltetta kuin ennen rannekkeen voittamista, enkä päässyt siihen tilaan missään vaiheessa tuon kolmivuotisen aikana. Minulle ranneke merkitsi vain niin paljon, että sen saavutettuani polte yksinkertaisesti sammui. Nuo olivat silti mukavia vuosia — meillä oli Starsilla kiva pohjoismaiden jaosto, ja tykkäsin olla osa sitä. Liittyessäni joukkoon kuuluivat jo vanhat ystäväni Johnny Lodden Norjasta ja William Thorson Ruotsista, ja hieman myöhemmin mukaan tuli vielä Tanskan Theo Jörgensen, jonka kanssa olemme edelleen hyviä ystäviä. Tuohon aikaan PokerStars-ammattilaiseksi pääseminen myös merkitsi vielä jotain, ja minusta oli kiva pelata turnauksia Starsin logo hihassani. Pelifiilis ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin ennen, ja ilman tuota diiliä olisin varmasti lopettanut pokerin jo paljon aiemmin. Kun PokerStars sitten ryhtyi karsimaan pelaajia tallistaan eikä sopimustani enää jatkettu, ammattimaisen pelaamisen lopettaminen oli vihdoin helppoa ja luontevaa.”


Theo Jörgensen, Johnny Lodden ja Ville Wahlbeck.

Bloggasit Pokerisivuille vielä PokerStars-vuosinasi, mutta päätösblogin kirjoittamisen sijaan ikään kuin katosit pokerijulkisuudesta.

”Se vähän hävettää, että päätösblogi jäi kirjoittamatta. Viimeiset blogini olivat muutenkin vähän sellaisia, etten ollut niihin kovin tyytyväinen. Ne eivät olleet aina täysin rehellisiä, mutten itsekään tiennyt, miksi niin oli. Minun oli vaikea avata esimerkiksi koko ajan laskevaa innostustani pokeria kohtaan, enkä myöskään tiedä, olisinko sopimukseni takia edes voinut niin tehdä. Jos olisin kertonut tuntemuksistani täysin rehellisesti, blogini olisivat olleet suunnilleen tällaisia: ‘Terve, Ville tässä taas, kirjoittelen blogia koska Stars antoi minulle niin paljon rahaa, mutten välttämättä ole tässä enää ihan täysillä mukana. Tai siltä minusta saattaa suunnilleen tuntua, mutten ole vielä ihan varma.’

Sen taustalla, että osa minusta oli yrittänyt tehdä lähtöä pokerista jo pitkään oli myös ihmissuhteisiin liittyviä syitä. Olin ollut osa tosi läheisenä pysynyttä kaveripiiriä jo lukioajoista lähtien, ja pokerivuosina huomasin, että aloin pikkuhiljaa tippumaan siitä pois. 10 vuoden pelaamisen jälkeen olin yhtäkkiä tilanteessa, ettei kukaan kauheasti enää soitellut. Ikään kuin hiivuin pikkuhiljaa porukasta ulos niin, ettei minua enää pyydetty mihinkään, koska vastaukseni olivat aina samoja: Joko olin pelaamassa pokeria, liian väsynyt koska en ollut vielä käynyt nukkumaan, tai olin juuri menossa nukkumaan. Mitkään keskustelut ystävieni kanssa eivät oikein koskettaneet, koska ne olivat niin irrallisia omasta elämästäni, ja sama päti tietysti myös toiseen suuntaan. Minun mielessäni saattoi esimerkiksi pyöriä pelkästään, onko KQs tietyssä kädessä 3-bet vai pelkkä maksu, ja jos 3-bettaan niin voinko maksaa, jos toinen survoo. Sellainen taas ei tietysti kiinnostanut ystäviäni, ja ystäväpiiristä erkaantuminen vaivasi minua. En tiedä, miten ammattilaiset nykypäivänä tämän hoitavat, mutta minusta näyttää vieläkin siltä, että huippuammattilaiset ympyröivät itsensä lähinnä toisilla pokerinpelaajilla. Toki sinulla voi olla kavereita pokeripiirien ulkopuolelta ja voit olla heidän kanssaan hyviäkin ystäviä, mutta kun pokeri vie kaiken aikasi ja energiasi, yleensä myös kaverisi ovat samaa porukkaa.”

Tuohan on pokeriammattilaisten ikuinen paradoksi: Monet alkavat pelaamaan pokeria saadakseen elämäntyylin, josta he ovat aina unelmoineet. Kun heillä sitten vihdoin olisi tarpeeksi rahaa ja vapautta sen toteuttamiseen, he haluavatkin käyttää kaiken aikansa pelaamiseen.

”Nuo tapaukset ovat vieläpä niitä, jotka menestyvät. Luulen, että tosi moni ajatteli buumin aikana, että pokeri on ikään kuin väline varallisuuden saavuttamiseksi. Varallisuus oli prioriteetti, pokeri vain keino, jolla se saavutettaisiin. En usko, että ihan hirveän moni heistä siinä onnistui. Pokerissa pärjääminen vaatii mielestäni sitä, että nautit aidosti itse pelistä. En ole ainakaan koskaan kuullut tennis- tai golf-ammattilaisen sanovan, että ryhdyin pelaamaan koska halusin tulla rikkaaksi, en minä tästä pallon lätkimisestä niin välitä. Sama pätee pokeriin: Ensimmäisenä karsiutuivat buumivuosinakin ne, jotka halusivat ainoastaan tietyn elämäntyylin tai varakkuuden tason. Ne, jotka oikeasti pärjäsivät olivat lopulta niitä, joita pokeri kiinnosti paljon myös pelinä.

Toki poikkeuksiakin varmaan on — sellaisia, jotka pystyvät ottamaan pelaamisen puhtaasti datahallintana ja sijoittamisena. He tekevät rationaalisia päätöksiä tiettyjen parametrien sisällä pieni ratkaisu kerrallaan, ja nousevat sitä kautta ylöspäin ilman, että heillä on fiksaatiota itse peliin. Esimerkiksi Jens Kyllönen voisi olla ainakin puolittainen esimerkki tällaisesta menestyjästä – hän ei minusta ikinä oikein vaikuttanut siltä, että hän olisi mitenkään addiktoitunut pokeriin tai että se olisi hänelle tärkein asia kaikista. Toisaalta hän painoi kuitenkin myös sisään aivan käsittämättömiä pelitunteja, ja minun on vaikea ajatella, että hän olisi tehnyt sitä, ellei hän tykkäisi myös itse pelistä. Tapa, jolla hän tekee ratkaisuja pelipöydissä on kuitenkin jotain niin kylmähermoista ja täysin tunteista riisuttua, ettei se istu oikein mihinkään muottiin.”

Jätit siis pokeriammattilaisuuden taakse jo 2010-luvun alkupuolella. Mitä puuhailet nykyään?

”Olen yrittänyt jonkin verran sijoittaa niitä rahoja, mitä pokeriajoista jäi säästöön, ja toivon pystyväni elämään pitkälti niiden turvin. Mitään ammattitaitoahan minulla ei ole muuhun kuin pelaamiseen, mutta toivon pystyväni käyttämään myös sijoittamisessa pokerissa oppimiani taitoja: päätöksentekokykyä, tilanteiden ja ihmisten analysointia. En ole kuitenkaan vielä tähän päivään mennessä löytänyt mitään, mikä toisi samanlaista poltetta kuin pokeri aikanaan toi, enkä usko elämäni aikana sellaista löytävänikään. Toisaalta nyt elämässäni on pokeriaikoihin verrattuna paljon muutakin sisältöä, ja kiireisenä minua pitävät myös 10- ja 8-vuotiaat lapseni.”

Miten olisi ura kirjoittamisen parissa tai ainakin Ville Wahlbeckin muistelmat?

”Minulle kirjoittaminen on aina ollut vähän sellaista, että vaikka olen tykännyt siitä valtavasti, homman alkuun saaminen vaatii joka kerta melkoista ponnistelua. Kun ponnistelupakkoa ei ole ollut, homma on vähän näivettynyt. Olen myös huomannut, että kirjallinen ilmaisuni on heikentynyt ihan hirveästi siitä, kun viimeksi blogitin. Jos haluaisin kirjoittaa kirjan, jonkin aikaa menisi ihan ruosteen karistamiseen. Vaikka olisikin mielenkiintoista laittaa paperille kaikki, mitä minulle ja muille aikanaan tapahtui ja miten elämämme ovat sen jälkeen edenneet, muistelmien kanssa olisi kuitenkin pari ongelmaa. Ensinnäkin pokeriajat olivat sen verran hämyisiä, että niiden kaivelemisessa mieleen menisi jo aikansa, ja toiseksi iso osa niistä tarinoista on tavalla tai toisella arkaluonteisia. Pokerista oli helppo blogittaa buumiaikoina, mutta markkinan lähdettyä dippaamaan ja helppojen pelieurojen huvettua pinnalle on noussut myös raadollisempia juttuja.”

Selvisit itse kuitenkin urasi vaikeistakin hetkistä ehjin nahoin ilman mitään dramaattisia tapahtumia?

”Minäkin otin urani aikana muutaman ison stepin taaksepäin, jotka olivat henkisesti tosi vaikeita. On rankkaa hävitä 60-70 prosenttia rollistaan ja joutua pudottamaan tasoja radikaalisti. En kuitenkaan mennyt kertaakaan katki sen jälkeen, kun ryhdyin ammattilaiseksi. Olen kyllä aina ollut aika kova uhkapelaamaan, mutta ammattilaiseksi siirryttyäni ammattimaisen toiminnan ylläpitämistä edesauttoi niin kaveripiiristä kuin suvustakin huokunut kriittisen hymyilevä skeptisyys päätöstäni kohtaan. Aika moni tuntui ajattelevan, että kyllä routa porsaan kotiin ajaa – Ville nyt hassuttelee jonkin aikaa, mutta palaa sitten normaaleihin töihin, kun rahat loppuvat. Nuo asenteet antoivat ekstramotivaatiota ja päättäväisyyttä siihen, että minähän en muuten poikki mene. Myös lasten syntymä johti siihen, etten ollut enää vastuussa vain itselleni, vaan oli pakko olla skarppi.

Mieleeni muistuu tarina, kun pelasin kymmenisen vuotta sitten Erik Sagströmin kanssa Bobby’s Roomissa, ja hän veti Seven Card Studissa minua vastaan ihan karmean pullautuksen. Minulla oli isot piilotripsit ja hänellä pienet rattaat, ja helvetin monta lyöntiä meni edestakaisin sisään. Viimeisellä kadulla hän veti täyskäden, ja tokaisin leikilläni jotain, että voit Erik sitten maksaa lasteni koulumaksut, kun olet ensin putsannut minut kokonaan. Hän katsoi minua täysin vakavasti ja sanoi: ’Ville, sinä et tule koskaan katkeamaan’. Luulin hänen vitsailevan, mutta vasta jälkikäteen tajusin, että hän oli oikeassa. Vaikka gämbläsin tuohon aikaan vielä tosi paljon ja saatoin hävitä kerralla todella isojakin summia, en kuitenkaan koskaan mennyt tietyn rajan yli.

On tosin myös mahdollista, että minulla kävi vain hyvä tuuri, että en koskaan katkennut. Osittain kyse on varmasti eräänlaisesta vahvistusharhasta – koska en katkennut, on helppo ajatella, että toimin vastuullisesti, mutta en voi tietää, miten olisin lopulta käyttäytynyt, jos jotkut asiat olisivat menneet vähän huonommin ja junani olisi päässyt luisumaan raiteiltaan. Jos pokeriammattilaisella on puolet rollista mennyt ja elämä potkii lisäksi muutenkin päähän, niin yritä siinä tehdä rationaalisia päätöksiä. Ei se vain toimi niin.”

Miten paljon seuraat nykyään pokerimaailman tapahtumia?

”En seuraa kauheasti pokeriblogeja tai -uutisointia, mutta yritän pysyä kärryillä siitä, mitä skenessä suunnilleen tapahtuu. Satunnaisesti käyn myös muutaman pokerikaverini kanssa pelaamassa mixed-pelejä. Isoimpia syitä, miksi edelleen tykkään käydä välillä pelaamassa on se, että pidemmän aikaa peleistä erossa oltuani ja niin sanotusti normaalien ihmisten kanssa asioituani huomasin ikävöiväni aidosti pokeripiirejä. Pokerinpelaaja on aivan omanlaisensa ihmistyyppi. Pidän siitä, kuinka esimerkiksi tyhjät väitteet kuitataan välittömästi ehdottamalla betsiä asiasta. Pokerinpelaajat ovat todella analyyttisiä ja ajattelussaan hyvin loogispainotteisia, he osaavat kritisoida ja haastaa, ja kaikissa näkemys- tai mielipide-eroissa joku on yleensä valmis tarjoamaan ainakin kerrointa, mikä pakottaa sinut miettimään alkuperäistä väitettäsi. Pelimaailman ulkopuolella ihmiset vain sanovat asioita miettimättä sen enempää. Joku saattaa esimerkiksi sanoa, että ’luulen, että niin ja niin tulee käymään’. Sitten sanot, että jos tosiaan luulet noin, niin annan sinulle kolmen kertoimen, ja he kieltäytyvät betsaamasta. Miten voit sanoa, että luulet jonkun asian tapahtuvan, jos et hyväksy edes kolmen kerrointa? Sehän tarkoittaa, että niin saattaa käydä, tai että mahdollisuudet ovat pienet. Pelimaailmassa kaikki ymmärtäisivät heti, että henkilö on käyttänyt kieltä väärin tai ilmaissut itseään huonosti. Olen tykännyt pokeripiirien ihmisistä ihan valtavasti, ja nimenomaan ihmiset ovat vetäneet minua pelaamaan edelleen muutaman kerran vuodessa käteistä tai turnauksia.”


Wahlbeck huomasi lopetettuaan kaipaavansa pokeripiirien ihmisiä.

Pokeri ja sen opiskeleminen on sitten ammattilaispäiviesi muuttunut huomattavasti peliteoriapainotteisemmaksi. Tuntuuko, että pokerista olisi kadonnut jotain solverien mukaantulon myötä?

”Pokerin data-analyysipuoli ei ole minua koskaan kauheasti napannut, ja solverit eivät tosiaan kuulu kiinnostuksenkohteisiini. En käsitä, mikä siinä enää viehättää, kun jokaisen käden jokainen spotti on laskettu ennakkoon läpi GTO-työkalujen avulla. Voit ajaa konetta siinä vieressä, ja kone antaa sinulle optimaalisen pelistrategian, mutta siinä katoaa ainakin minulle valtaosa pelin mielenkiinnosta. Siksi nautin edelleen ennen kaikkea mixed-ringeistä, joissa pyörii harvinaisempia variantteja. Pelaajat joutuvat adaptoitumaan ja tekemään päätöksiä enemmän intuitiolla, ja menestyminen ringissä ratkeaa usein sen perusteella, kuinka nopeasti hoksaat uuden pelin jujun.”

Kirjoitit vanhoissa blogeissasi paljon sivuvedoistasi. Mikä on ikimuistoisin sivuveto, jossa olet ollut osallisena?

”Tämä on helppo kysymys: Korisbetsi, jossa nyhdin sekä Helpiltä että Koskisen Ilkalta noin 30 000 euroa. Koko juttu alkoi lontoolaisessa hotellihuoneessa, kun kehuskelin heittotaidoillani ja sanoin, että saisin keskimäärin yhden kolmesta kolmen pisteen heitosta sisään. Ilkka tarjosi heti sataa heittoa systeemillä, jossa jokainen missattu heitto maksaisi minulle tonnin ja jokainen sisään saatu tuottaisi kaksi tuhatta. Helppi liittyi vetoon mukaan, ja rupesin epäilemään lineäni hirveästi – minunhan pitäisi saada kolmasosa heitoista sisään, että jäisin edes omilleni! Meillä tuli jo ennen vedon ratkaisemista riitaa, koska meillä oli Koskisen kanssa dollarisuhteinen velka entisestään ja olimme kumpikin sanattomasti päätelleet, että myös tämä veto olisi automaattisesti dollareissa. Helppi piti vetoa kuitenkin niin hyvänä itselleen, että hän alkoi nittinä valittamaan, että vedon on oltava ehdottomasti euroissa. Minua alkoi vituttamaan niin paljon, että sanoin jotain siihen tyyliin, että olkoon sitten euroissa mutta sinun rumaa pärstääsi en halua paikalle katselemaan heittojani. Vedon lyöminen kadutti ihan hitosti, koska olin Helpin voitonvarmuuden takia itsekin jo vakuuttunut, etten pääsisi vaadittuun määrään mitenkään. Seuraavana päivänä kävimme sitten ostamassa korispallon ja menimme läheiseen liikuntasaliin, jossa heitin Ilkan silmien alla 46 kolmosta sadasta, mikä oli varmasti ihan rangeni yläpäässä – rangeni oli varmaankin noin 20-50 kolmosta aika isolla hajonnalla. Hauskinta oli, että kotiin jäänyt Helppi kävi suorituksen jälkeen kuumana ja alkoi syyttelemään, että minä ja Koskinen olisimme huijanneet häntä, mutta toki hän maksoi velkansa. Kävin myöhemmin heittelemässä Helpin kanssa korista näyttääkseni, etten ole mikään ihan ummikko. Heitin silloin muistaakseni 28 tai 29 sadasta sisään. Se taas oli rangeni huonompaa päätä, mutta sen jälkeen hänkin ehkä tajusi, että osasin tosiaan heittää. Olisi itse asiassa jälkikäteen ajatellen pitänyt heittää suurin osa tahallaan ohi surkealla tekniikalla ja lämmittää Helppiä entisestään.”

Kirjoitit blogissasi myös Ilari Sahamiehen kanssa lyömästäsi kiinanpokeribetsistä, jonka häviäjä joutuisi tatuoimaan toisen sukunimen käsivarteensa. Mitä vedolle tapahtui?

”Tuota kiinanpokeriottelua ei ikinä pelattu, mikä on vähän harmittanut jälkikäteen. ‘Sahamies’ on nimenä kuitenkin sellainen, että sen viereen voisi tatuoida vaikka sahan kuvan, eivätkä ihmiset välttämättä yhdistäisi, että tuolla on jonkun äijän nimi hihassa. Mutta jos Ilari olisi joutunut tatuoimaan hihaansa sanan ‘Wahlbeck’, sitä ei olisi voinut paikata millään.”

Kun ajattelet pokeriuraasi kokonaisuutena, mitkä asiat nousevat esiin suurimpina tähtihetkinä? Kadutko mitään?

”Minusta tuntuu edelleen hienolta, että pelasin pitkään hiton isoilla tasoilla ja onnistuin menestymään alalla, jolla aika harva pärjää. Olen pirun ylpeä urastani kokonaisuutena. Kun aloitin, pokeriammattilaisuus käsitteenä oli jotain outoa. En sanonut ensimmäiseen 2-3 vuoteen esittäytyessäni olevani pokeriammattilainen, vaan kerroin olevani sijoittaja — jos puhuit itsestäsi pokeriammattilaisena, sinua pidettiin joko huijarina tai varkaana. Vasta kun tietoisuus nettipeleistä, EPT-turnauksista sun muista levisi, alettiin ymmärtää, että pokerissa on taitoelementti ja siinä liikkuu niin paljon rahaa, että sitä voi tehdä ammatikseen ja se ammatti on vieläpä ihan kunniallinen. Nykypäivänä asiaan suhtaudutaan jo aivan toisin, vaikka vieläkin saatetaan epäillä, että pärjääköhän tuo ja mitä tasoja se pelaa.

Pokerivoittojen lisäksi toinen ylpeydenaihe minulle oli aikoinaan blogini, jonka lukijamäärät tekivät minut tosi iloiseksi. Vaikka monet lukijat olivat buumiaikoina kymmenen vuotta nuorempia, pystyin uskoakseni aika hyvin peilaamaan heillekin pokeriammattilaisuuteen liittyviä tuntemuksia. Kun olin Unibetin sponsoripelaajana, muutama markkinointipuolen kaveri tuli joskus kysymään muutaman kaljan jälkeen, kuka blogini kirjoittaa puolestani. He olivat varmoja, että taustalla olisi joku ammattilainen, jota käytän haamukirjoittajana. Sain kicksejä siitä, etteivät he olleet osanneet edes kuvitella, että joku voisi osata sekä pelata että kirjoittaa hyvin.

Olen myös aidosti ylpeä siitä, että voitin rannekkeen ja vieläpä 8-gamessa. Olisi minusta ollut ehkä vielä vähän hienompaa, jos olisin lopettanut urani jo siihen rannekkeeseen, mutta pääasia on, että ranneke tuli. WSOP on aina ollut pokerinpelaajille se juttu, jonka ympärille koko vuosi rakentuu, ja huomasin viime kesänä, kuinka paljon rannekkeen voittaminen Helpillekin merkitsi – ja Helpillä oli sentään taskussaan minuun nähden moninkertainen määrä turnausvoittoja ja muita saavutuksia. Minulle rannekkeen voittamisen teki niin tärkeäksi sekin, että sain vihdoin todistettua itselleni ja muille, etten ollut ihan täyspaisti vaan lapun vähän osuessa voisin Vegasissa tosiaan pärjätäkin. Rannekkeen voitettuani suurin pokerihaaveeni täyttyi, mutta ei sekään minua silti mitenkään kaduta, etten lopettanut vielä tuohon kesään. Senkin jälkeen matkalle mahtui vielä monia hienoja hetkiä.”

Wahlbeck voitti Helsinki Midnight Sunin 2050 euron Pot Limit Omaha -turnauksen kesällä 2018 – yhdeksän vuotta alkuperäisen lopettamiskirjoituksensa jälkeen. Wahlbeck on Suomen kaikkien aikojen rahalistan 9. sijalla yli 1,8 miljoonan dollarin rahastuksillaan.

(Toimituksen huomio: Aiemmat Piinapenkit on julkaistu Pokerisivuilla. Tämä artikkeli siirrettiin poikkeuksellisesti Pokeritietoon teknisten ongelmien vuoksi. Edelliset 10 Piinapenkkiä tulevat jälleen luettavaksi lähitulevaisuudessa.)

Piinapenkki #1 – Manig Loeser: “Super High Roller-turnaukset ovat oma, hullu maailmansa”
Piinapenkki #2 – Tony Dunst: “Musta perjantai oli todella rankka”
Piinapenkki #3 – Juhani Tyrisevä: “En olisi mitenkään arvannut, että Patrikista tulee vielä niin hyvä pelaaja”
Piinapenkki #4 – Joni Jouhkimainen: “Helpistä mennään ohi, ennen kuin lyön hanskat tiskiin”
Piinapenkki #5 – Max Silver: “Isäksi tuleminen on ollut elämäni paras asia”
Piinapenkki #6 – Eelis Pärssinen: “Olen jälkikäteen miettinyt, miten ihmeessä oikein pystyin siihen”
Piinapenkki #7 – Janne Juutilainen: “Phil Galfond on todella fiksu kaveri”
Piinapenkki #8 – Sampo Ryynänen: “Tähän hommaan on pakko olla intohimoa”
Piinapenkki #9 – Dan Tolppanen: ”Pokerissa kaikki ovat samalla viivalla”

Piinapenkki #10 — Tomi Brouk: “Standardit on pidettävä korkealla”